Helmikuussa tulee kaksi vuotta siitä, kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen. Homma lähti liikkeelle kuin vahingossa, mutta jotenkin aavistin, että tätä kohti täytyy nyt mennä.

Täytyy jakaa. Muuten ei selviä. On käytävä kohti sitä, mikä on kipeintä. Kertoa ja huutaa kaikille maailman ihmisille, että vaikka ihminen saa selville, että hänen lapsensa geeneihin on kätketty mitä järkyttävin viesti, voi elämä silti olla hauskaa.

Aivan älyttömän hauskaa. Tai rankkaa. Pelottavaa. Vapaata. Rohkeaa. Ihmisen elämää.

Ensimmäisessä blogissa kirjoitin maanantaiaamusta, joka voi olla ihan tavallinen tai sitten Maanantaiaamu.

"Elämässä on kahdenlaisia aamuja. Tavallisia aamuja ja Maanantaiaamuja. Maanantaiaamut eivät tietysti koita vain maanantaisin. Maanantaiaamu voi iskeä koska tahansa.

Maanantaiaamuna sängyn viereiselle tuolille varatussa puhtaassa sukassa on reikä. Koira on löytänyt paksun hangen alta mädäntyneen omenan ja syönyt sen (sillä seurauksella, että eteisessä käy hiroshima.)

Maanantaiaamuna hammasharjaan menee pikkupojalla tahnan sijasta tukkavaahtoa. Poikaa naurattaa, isää ei. Maanantaina vaatteet ovat omituisesti kadottaneet kokonsa ja muotonsa. Housut eivät meinaa mennä jalkoihin ja pää sujahtaa hihaan."

Kun ensimmäisestä maanantaista päästiin liikkeelle, blogin kirjoittamisesta tuli uskomattoman tärkeä juttu. Usein kirjoittaminen ajoittui juuri maanantaihin. Aikuisopiskelijan puuduttavankin puurtamisen lomassa sain mennä läpi tätä arkielämää. joka oli meidän perheessä tehnyt kummallisen kuperkeikan. Sain kaunistelematta kirjoittaa peloistani, toiveistani ja kertoa siitä mahtavasta persoonasta, millainen Uuno-poika on.

Blogille alkoi tulla lukijoita, minua tultiin nykäisemään hihasta, kuulin, että kirjoituksia oli käsitelty useissa kehitysvamma-alan luentotilaisuuksissa tai julkaisuissa.

Joskus kirjoitin vain itselleni, toisinaan mielessäni olivat toiset AGU-perheet, ehkä eniten juuri he, jotka ovat saaneet shokeeraavan diagnoosin hiljattain. Usein olen kokenut kirjoittavani juuri heille, joille kehitysvammaisuus ei ole omakohtainen tai tuttu asia. Viestini on ollut se: Vaikka meidän elämämme on tällaista, emme halua mennä jonnekin kehitysvammaperhelokeroon, vaan elää kaikkien teidän ihmisten keskellä juuri omana itsenämme! Erilaisia ovat loppujen lopuksi kaikki.

Kun selaan vanhoja blogeja, huomaan, että paljon olen käsitellyt myös sitä, millaisena kehitysvammaisten parissa työtä tekevien ihmisten toiminta näyttää perheelle, joka on tullut ympyröihin tuoreeltaan. Joskus näkökulma on ollut sisaruksissa, joskus vertaistuessa, joskus kehitysvammaisuuden käsitteistössä.

On ollut mahtava kirjoittaa myös ihan vaan hauskan vuoksi Uunon mojovista jutuista ja tempauksista. Tässä maailmassa 8-vuotiaat poikalapset, ylipäätään lapset, saatikka kehitysvammaiset lapset, saavat hyvin vähän ääntään kuuluville. Meidän aikuisten on oltava lasten äänitorvina.

Rakas ystävä, lukijani, nyt ehkä jo ihmettelet, mistä tämä kiihkeän nostalginen sävy kertoo lokakuisen maanantain blogikirjoituksessa.

Okei, arvasitkin.

Siksi, että on tullut aika tehdä piste tai vähintäänkin puolipiste.

Olen siirtymässä elämässäni uusiin työtehtäviin, ja tässä iässä ihminen tietää jo selkäytimessään, että jotta uutta voi tulla, jostakin on luovuttava.

Luovun toimittajan, kolumnistin ja blogistin tehtävistä ainakin joksikin aikaa. Ehkä jonakin päivänä Satu is back, kenties uudella tavalla asemoituneena. Ehkä!

Joka tapauksessa tänä aamuna haluan kiittää sydämestäni kaikkia teitä, jotka olette lukeneet kirjoituksiani.

Kiitos kommentoijat, facebook-tykkääjät ja maan hiljaiset, joilla sydämessä on joskus jotakin ailahtanut.

Matka maanantaista 2.2. 2011 tähän maanantaihin on ollut minulle todella tärkeä. Haluan kiittää Kehitysvammaliittoa - erityisesti Annelia ja Samia - loistavasta yhteistyöstä.

Ennenkuin alan itkeä, copypastaan vielä ensimmäisen blogikirjoitukseni lopun teille. Kyseessä on nimittäin The Happy End.

Rakkaudella!

Satu