I have a dream

Eräänä pyhäaamuna, kun tulin kirkosta kotiin, ovessamme rappukäytävässä lepatti iso lappu, jossa luki tikkukirjaimilla ja peilikirjoituksella kirjoitettu WII.

Olin hämmästynyt, mutta selitys oli riemukas.
- Haluan WIi-pelin ja konsolin, sitten kun sinä olet kirkon töissä.

Ahaa, se oli siis muistutus. Jaksaa, jaksaa opiskella kreikan verbitaivutuksia, että poika saa oman Wiin.

Aiemmin hän oli samaan tapaan haaveillut sähkökitarasta. Sitten kun...

Meille aikuisille on terotettu vuosikymmeniä, että ei saa elää sitku-elämää. Sen vuoksi emme enää uskalla puhua "sitten kun" - aloituksin (vaikka sitku elää väkivahvana ajatuksissamme.)

Aikusen sitku -elämään liittyy usein se, että nykyhetki jätetään elämättä sitku-tapahtumaa odotellessa.

Siksi koko sitkusta on tullut niin epäkorrektia.

Lapsen sitku-elämä eli unelmat ovat aivan toisenlaisia. Ne eivät koskaan tarkoita sitä, etteikö elettäisi myös tätä päivää.

Viime keväänä kun kävelin erityiskoulun käytäviä, katselin käytävien seinille laitettuja kehitysvammaisten lasten tekemiä piirustuksia ja vastauksia kysymykseen, "mikä minusta tulee isona".

Piirretyt kasvot olivat iloisia ja unelmat vaikuttavia: "Lentokapteeni", "Lääkäri", "Opettaja".

Jotakin suurta oli siinä, että nämä hymyt ja unelmat oli nostettu seinälle.

Se oli viattomuuden julistus, joka vieläkin saa kyyneeleet silmiini.

Kun meidän poika vuosi sitten kertoi alkavansa palomieheksi tai poliisiksi, me vanhemmat juoksimme aluksi toisiin huoneisiin itkemään.

Enää emme tee niin.

Jotkut unelmat elämässä saattavat toteutua. Ehkä äiti joskus tosiaan valmistuu ja tuo pojalle WII-pelikonsolin tai sähkökitaran. Ehkä jonakin päivänä poika soittaa bändissä sähkökitaraa.

Tiedämme jo, että suurin osa unelmista ei tule toteutumaan, mutta me emme anna sen tosiasian murskata meitä, sillä olemme tajunneet vielä suurempaa.

Nyt on poika, joka osaa ja uskaltaa unelmoida.