Rokkiajeluja ja mittasuhteita

- Äiti, voitko laittaa?

Herään unenpöpperöisenä ja tuijotan Uunon kädessä olevaa vahapurkkia.

- Nytkö? Pyhäaamuna seitsemältä?

- Niin.

Silmät melkein ummessa sivelen hiusvahaa pojan siilitukkaan. Tietenkin. Edellispäivänä siskonsa kävi leikkaamassa Uunolle kivan muodikkaan tukan ja meni sanomaan, että siihen voisi laittaa vähän vahaa, kun lähtee jonnekin. Annu ei huomannut, että Uunolle ”lähteä jonnekin” tarkoittaa jokaista ulko-oven avausta, sitä, kun poika käy naapuri-Maijan luona, kun käy pihalla tai läheisessä Siwassa.

Seuraavat viikot hinkkaan vahaa käsistäni pois.

Uunon elämässä on aina menossa jokin ”juttu”, elämää suurempi asia, jota elää todeksi Uunon lisäksi koko perhe, naapurusto, koulun väki ja suku. Onnellista on, että se asia on yleensä iloinen, mahtava, jotain, jota hän odottaa viikkotolkulla. Sellainen voi olla esimerkiksi lettukestit tai Uunon loputtomasti ideoimat juhlat hänen rakkaiden eläkeläisystäviensä kanssa (huonejuhlat, tukkajuhlat jne). Juhlien ohjelmalla on sama kaava: Uuno saa cokiksen ja sipsejä, muut kahvia herkkuineen ja lopuksi Uuno esittää räppiä tai juontokeikkoja.

Uunon suuria elämäniloja on myös alkava Vain elämää -ohjelma tai mikä tahansa musiikkiin liittyvä kilpailu tai show, joihin hän laskee päiviä. Yhteinen musiikinkuuntelu on tärkeää muutenkin. Uuno osaa ulkoa melkein kaikki Suomi-rockin biisit. Erittäin paljon myös virsiä!

Minä ja Uuno harrastamme rokkiajeluja. Ajelemme ympäriinsä, teemme tikusta asiaa sinne sun tänne ja kuuntelemme täysillä rokkia autossa. Kukaan ei kestä sellaisia volyymeja ja biisejä, mistä me Uunon kanssa nautimme, joten emme ota muita rokkiajeluille mukaan. Juppihippipunkkari ja Pidä huolta ovat tämän hetkiset suosikkimme. Naapurit eivät aina jaksa käsittää, että se amishenkinen vanha ooppeli, jossa basso jytkyy niin, että kitarisat irtoavat, on saman rouvan, joka pyhäaamuna varhain rientää kirkolle.

Mutta jos ovat ilot Uunon kanssa moninkertaiset, ovat myös surut. Uuno kantaa huolta huomisesta, murehtii etukäteen lukemattomista asioista. Hän ottaa omatoimisesti kalenterista selville hammaslääkärit ja tietää, koska on seuraava rokotus. Huolestuttavat asiat eivät unohdu hetkeksikään. Kun opettaja oli jollekin toiselle oppilaalle joutunut suuttumaan eräänä perjantaina, Uuno kantoi tapausta mielessään koko viikonlopun ajan. Vasta kun äiti maanantaina soitti opettajalle ja varmisti, ettei opettaja ollut vihainen Uunolle, tilanne helpotti.

Joskus Uunon täysillä eläminen tuntuu vaativalta, mutta on siinä jotakin vallattoman hienoakin. Vaikka millainen stressi painaisi, tai millaisia suruja on työviikon aikana kohdattu, täytyy kotona paneutua Uunon seuraaviin lettukesteihin. Se on rentouttavaa. Ja jos Uunon mieltä painaa jokin, juuri sen asian hoitamisesta tulee meille vanhemmille tehtävä, jonka tieltä vähemmän tärkeät kotihommat saavat väistyä. Sekin puuha pistää asioita uuteen järjestykseen.

Omalla merkillisellä tavallaan Uuno on kuin vatupassi; asiat saavat hänen lähellään oikeat mittasuhteet.

P. S. Turvapaikkakriisiä Uuno on seurannut huolella. Kun juttelimme, voisiko hän antaa lelujaan uusille lapsille, Uuno vastasi välittömästi.

- Mää annan kaikki!

Sunnuntai-iltana hän kysyi kaksi kysymystä, joihin valitettavasti emme osanneet vastata.

- Koska se sota loppuu? Mitä vastaan sotaa käydään?

Facebook-ystävämme, europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari kertoi meille sittemmin, että Uunon kysymykset ovat juuri niitä, joita myös kansainvälinen yhteisö vimmatusti miettii. Hereillä täällä ollaan!