Blogi - Elämänmausta tinkimättä

Satu Kreivi-Palosaari on oululainen toimittaja, pappi ja omaishoitaja, joka tarjoaa kerran kuussa välähdyksiä AGU-pojan ja hänen perheensä elämään. Elämä lievästi kehitysvammaisen Uunon seurassa on vaativaa, värikästä, ja samalla myös tavattoman hauskaa. Elämänmakua ovat rivit ja rivinvälit pullollaan - joskus maku on karvas, joskus aivan mansikkainen!

Kommentoi ja ota kantaa! Kommentin voit jättää blogikirjoituksen lopussa olevalla lomakkeella.

Neljännelle!

Uuno on aivan kihisevän innoissaan.

- Mää saan aloittaa englannin opiskelun tänä vuonna!

Jo alkukesästä hän oli eräässä juhlassa kertonut serkulleen, että pääsee piakkoin puhumaan tämän englantia puhuvan boyfriendin kanssa.

Uuno

Kun Uuno syntyi, mä lupauduin ottamaan kaikki mahdolliset hoitovuorot itselleni. Mä aioin olla maailman paras isoveli. Olen onnistunut vaihtelevasti. Kun Uunoa piti nukuttaa kärryissä ulkona, oli kaksi tehokasta keinoa.

Kehitysvammaiset ja kirkko

Uuno kävi ensimmäistä kertaa kirkossa noin kahden viikon ikäisenä. Siitä lähtien neljävuotiaaksi saakka joka pyhä.
Sitten muutimme kaupunkiin ja tietty kirkkoyhteisö hajosi. Myös Uunon levottomuus lisääntyi. Nyt käymme Uunon kanssa kirkossa harkiten tietysti suurina pyhinä ja perhejuhlissa. Keskittyminen pitkään messuun ei ole enää helppoa hänelle, mutta juuri siksi olen todella liikuttunut siitä, että Uuno sai ensimmäiset tärkeät vuodet melkein kasvaa kirkon sylissä.
Mietin usein kirkossa niitä vuosia, kun kirkonpenkissä kaverini oli Uuno.

Omaishoitaja

8.1.2014
Omaishoitajien virkistysretki. Silmään pientä ilmoitusta ohimennen. Mielessäni laukeaa samanlainen ihailun-syyllisyyden-epämääräisen huonon omantunnon huokaus ja puoliääninen mutina (heitä täytyisi arvostaa enemmän) kuin sanan sotaveteraani kohdalla.
Tämä kaikki tapahtuu sekunnissa, mutta ainakin kymmenen minuuttia kuluu oivallukseen: Minä itse olen omaishoitaja! Ilmoitus koskee minua.
Luetaanpas uudelleen. Omaishoitajien virkistysretki. Ohjelmassa verenpaineen mittausta (Jippii!) ja rasvaprosentin mittausta (Jee!).

Pikkupoika has gone!

Se oli hämmentävä hetki. Täytyy myöntää.
-Minä en sitten halua minkäänlaisia joulukalentereita, sanoi Uuno yhtäkkiä.-Mitä ihmettä? Et edes...En edes sitä puista rekkaa!

Ja sitten lapsi kertoi rauhallisesti, että hän on kyllästynyt avaamaan joulukalenteria. Suivasaa hommaa, niin kuin pohjoisessa sanotaan. Sellaista ei enää tarvita.
Sulattelin tietoa häkeltyneenä muutaman päivän, kunnes minua odotti uusi pommi.
-Tänä jouluna en halua sitä mantelia ettiä.-Mitä?-En jaksa ettiä sitä riisipuurosta. Ei oteta sitäkään hommaa.
Olin aivan pöllämystynyt. Siis mitä, mitä?