Hankintalaki

Vuonna 2007 voimaan tullut hankintalaki (Laki julkisista hankinnoista, 348/2007) velvoittaa valtion ja kunnan viranomaiset sekä muut hankintayksiköt kilpailuttamaan hankintansa.

Lain tavoitteena on tehostaa julkisten varojen käyttöä, edistää laadukkaiden hankintojen tekemistä sekä turvata yritysten ja muiden yhteisöjen tasapuolisia mahdollisuuksia tarjota tavaroita, palveluita ja rakennusurakointia julkisten hankintojen tarjouskilpailuissa.

Suomessa hankintalakiin on sisällytetty kaikki sosiaali- ja terveyspalvelut. Jos kunta ei itse järjestä jotakin palvelua, on sen kilpailutettava palvelun hankinta.

Kuntien on kilpailutettava myös vammaisia henkilöitä koskevat palvelut, kuten asumispalvelut, mikäli se ei itse järjestä kyseistä toimintaa. Lisäksi Kela kilpailuttaa vammaisten henkilöiden kuntoutus- ja tulkkipalvelut.

EU:n hankintadirektiivi ja Suomen tulkinta

EU:n uusi hankintadirektiivi valmistui 2014, minkä jälkeen jäsenvaltioiden tehtäväksi tuli päivittää omat kansalliset hankintalakinsa direktiivin mukaisiksi.

EU ei ole edellyttänyt kaikkien sosiaali- ja terveyspalvelujen sisällyttämistä kansalliseen hankintalakiin, vaan kyseessä on Suomen valitsema linja. Monissa EU-maissa on hyödynnetty kansallista harkintaa ja tunnistettu ne sosiaalipalvelut, jotka on perusteltua irrottaa julkisten hankintojen kilpailuttamisesta.

Suomen valitseman linjan taustalla on ollut halu turvata eri toimijoiden avoin ja syrjimätön kohtelu sekä tukea pienyrittäjyyttä.

Hankintalain soveltamisen haasteita 

Kilpailutusmenettelyn soveltaminen sosiaali- ja terveyspalveluissa (esim. asumisen tukipalvelut, kuljetuspalvelut, apuvälineet, kuntoutus sekä puhe- ja viittomakielen tulkkaus) on osoittautunut ongelmalliseksi. Kuntien järjestämissä kilpailutuksissa ratkaisevimmaksi tekijäksi nousee hinta, ja laadusta tingitään. Todellisilla arkeen vaikuttavilla laatutekijöillä ei merkitystä kilpailutuksissa.

Yksilölliset tarpeet eivät saa riittävästi painoarvoa kilpailutusmenettelyssä ja palveluntuottajaa valittaessa.

Vammaisella henkilöllä on oikeus osallistua ja vaikuttaa oman tukensa ja palvelujensa suunnitteluun. Palvelun käyttäjien asema on kuitenkin kilpailutusmenettelyn myötä selkeästi heikentynyt. Nykyisessä kilpailutusmenettelyssä vammaisten ihmisten ja heidän läheistensä vaikuttamismahdollisuudet heitä itseään koskevissa asioissa ovat  olemattomat.

Kilpailutusten uusiminen määräajoin uhkaa palvelujen jatkuvuutta. Vammaisen ihmisen näkökulmasta kyse ei ole hetkellisestä, yhteen elämänvaiheeseen liittyvästä väliaikaisesta palveluratkaisusta. Esimerkiksi asumiseen liittyvien palvelujen osalta vammaisilla ihmisillä on oikeus palvelun jatkuvuuteen ja asumisratkaisujen pysyvyyteen. Pahimmillaan uusintakilpailutukset ja niiden mukanaan tuomat muutokset arkeen sotkevat perusteellisesti kehitysvammaisen ihmisen elämän. Kilpailutusmenettely onkin tuottanut esimerkiksi tilanteita, joissa vammainen henkilö on vastoin omaa tahtoaan joutunut muuttamaan kodistaan senhetkisen palveluntarjoajan hävittyä tarjouskilpailun.

Hankintalain menettelyvaatimukset soveltuvat huonosti yksilöllisten palvelujen järjestämiseen. Yksilöllisen avun tuotteistaminen on vaikeaa, sillä ihmisten tarpeet ja elämäntilanteet poikkeavat suuresti toisistaan. Palveluiden kilpailuttaminen ja tuotteistaminen edellyttää kuitenkin ihmisten tarpeiden niputtamista, jolloin yksilön erityistarpeita on mahdotonta ottaa huomioon.

Esimerkiksi asumispalvelujen tarjonnassa on kilpailutusmenettelyn myötä havaittavissa kehityskulku, jossa suuret monikansalliset hoivapalveluyhtiöt voittavat tarjouskilpailuja. Pienyritykset ovat vaarassa kadota.

Vammaisalan järjestöt on vaatineet, että vammaisten ihmisten arjesta selviytymiseen tarkoitetut, säännölliset palvelut irrotetaan kilpailuttamissäännösten piiristä. Vaihtoehtoisiksi menettelytavoiksi on ehdotettu mm. henkilökohtaista budjetointia, palveluseteliä ja SGEI-menettelyä. SGEI-palveluilla tarkoitetaan yleishyödyllisiä palveluja, joiden saatavuuden turvaaminen katsotaan yhteiskunnallisesti niin tärkeäksi, että viranomainen voi asettaa palveluntuottajalle julkisen palvelun velvoitteen.