Ikääntyminen ja psyykkinen terveys

Ikääntyminen on– elämän tärkeä vaihe

Kehittyneissä yhteiskunnissa suurimmalla osalla aikuisikään ehtineistä kehitysvammaisista on edessään lähes yhtä pitkä elinikä ja samankaltainen ikääntymisen prosessi kuin muullakin väestöllä. Vaikka asteittaista heikkenemistä ilmeneekin joillakin toimintojen alueilla, se ei estä aktiivista osallistumista ja hyvää elämänlaatua.

Ikääntymiseen liittyvä toimintakyvyn heikkeneminen on pidettävä erillään sairauksien, dementian, vakavan masennuksen, aistivammojen tai sosiaalisten ja ympäristötekijöiden aiheuttamista haitoista. Ikääntymiseen liittyvät biologiset, psykologiset ja sosiaaliset tekijät vaikuttavat kaikki yhdessä siihen, millaiseksi ikääntymisen yksilöllinen prosessi muodostuu.

Normaalia ikääntymistä tulee tarkastella elämänvaiheena, jossa kukin yksilö joutuu käsittelemään ikääntymisen tuomia muutoksia omista edellytyksistään lähtien. Ikääntymisen kohtaaminen voi olla kehitysvammaisille vaikeata muistakin syistä kuin älyllisen toimintakyvyn rajoitusten vuoksi. Kapeiksi jääneet sosiaaliset roolit ja vähäiset ihmissuhteet rajoittavat mahdollisuuksia oppia, miten muut ihmiset kohtaavat oman ikääntymisensä. Keski-iässä ja sen jälkeen koetut suuret muutokset, kuten omien vanhempien kuolema, voivat jäädä puutteellisesti käsitellyiksi, jos kehitysvammainen eristetään hänen suojelemisensa varjolla – esimerkiksi hautajaisrituaaleista tai kuolevan ihmisen saattohoidosta.

Ikääntymisen myötä ilmenevät stressitekijät, oman terveyden ja toimintakyvyn asteittainen heikkeneminen ja sosiaalisiin suhteisiin liittyvät muutokset, voivat yleensäkin muodostua erityisen haitallisiksi, koska kehitysvammaisen kognitiiviset valmiudet eivät riitä niiden käsittelemiseen ilman apua ja tukea, koska hänen uskonsa omaan selviytymiseen on huono ja koska hänen saamansa henkinen ja sosiaalinen tuki on vähäistä ja kapea-alaista.

Psyykkiset häiriöt, käyttäytymisen ja vuorovaikutuksen ongelmat

Psyykkisillä häiriöillä tarkoitetaan tässä yhteydessä niitä mielenterveyden häiriöitä, jotka ovat diagnosoitavissa esim. ICD-10:n kaltaisella luokitusjärjestelmällä. Niiden aiheuttamiin oireisiin vaikuttavat sekä biologiset, psykologiset että sosiaaliset tekijät.

Käyttäytymisen ja vuorovaikutuksen ongelmilla viitataan puolestaan opittuihin elämänhallinta- ja vuorovaikutusmalleihin, jotka haittaavat ihmissuhteita ja jokapäiväisen elämän sujumista. Ne voivat olla yhteydessä psyykkisiin häiriöihin, vääristyneisiin oppimishistorioihin tai ympäristöstä tulevien odotusten ja vaatimusten ristiriitaan yksilön selviytymistaitojen ja edellytysten kanssa.

Päälle päin näkyvästä käyttäytymisestä ei voi tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä häiriön tai ongelman luonteesta. Aina ja kaikissa tapauksissa tarvitaan laaja-alaista arviointia, jossa eri mahdollisuudet on otettu huomioon. Niitä voivat olla

• elämäntapahtumiin liittyvät stressitekijät, kuten läheisen ihmisen menettäminen, yksinäisyys tai äkillinen asuinympäristön muutos, myös vaikea asema tai rooli asuinyhteisön sisällä
• fysiologiset muutokset, kuten näön tai kuulon heikkeneminen, alkava dementia (erityisesti Downin oireyhtymän yhteydessä) tai pahentuneet somaattiset vaivat, esim. ruuansulatusongelmat
• akuutti psyykkinen häiriö (esim. vakava masennus) tai aikaisemmin todettu psyykkinen häiriö (esim. kaksisuuntainen mielialahäiriö) tai tällaisen jälkitila (esim. residuaali skitsofrenia).

Luotettavan diagnostisen arvion tekeminen on ikääntyneen kehitysvammaisen ollessa kyseessä vielä vaikeampaa kuin tavallisesti. Samanaikaiset vaivat ja sairaudet, useiden erilaisten lääkkeiden päällekkäinen käyttö ja puutteellinen kyky kuvata omaa psyykkistä ja fyysistä oloa tekevät arvioinnin hankalaksi. Henkilön lähipiirikään ei osaa välttämättä tunnistaa toimintakyvyssä tai käyttäytymisessä hiljalleen tapahtuneita muutoksia, joilla olisi kuitenkin suuri diagnostinen merkitys.

Hyvän diagnostisen arvioinnin perusedellytys on perusteellinen ja monitahoinen tiedonkeruu. Siihen kuuluu ainakin seuraavaa:

• Henkilön itsensä ja hänen lähipiirinsä huolellinen haastattelu sekä havaintojen keruu henkilön jokapäiväisestä käyttäytymisestä ja suoriutumisesta ja siinä todetuista muutoksista.
• Asuin- ja toimintaympäristöön perehtyminen ja sen arviointi, onko siinä henkilön tämänhetkiseen tilanteeseen vaikuttavia stressitekijöitä.
• Perusteellinen lääkärintarkastus sekä näön ja kuulon tutkiminen; yleensä myös hampaiden kunnon tarkistaminen on paikallaan.
• Psykososiaalisen toimintakyvyn laaja-alainen arviointi jotakin vakiintunutta arviointimenetelmää käyttäen (esim. Kehitysvammaliiton julkaisema "Psyto").

Tällaiset arviointimenetelmät eivät anna diagnoosia, mutta auttavat tekemään siitä oletuksia. Diagnostisten luokitusjärjestelmien, kuten ICD-10:n antamat mielenterveyden häiriöiden diagnostiset kriteerit ovat hyvä työväline ainakin lievästi kehitysvammaisten henkilöiden psyykkisten häiriöiden tarkempaan tunnistamiseen.

Kehitysvammaisten dementian diagnosointia on pohdittu paljon. Erityisesti Downin oireyhtymään liittyy selvästi kohonnut riski dementian varhaiseen puhkeamiseen. Muulle väestölle kehitetyt arviointimenetelmät eivät sovellu kovinkaan hyvin kehitysvammaisten tutkimiseen. Säännölliset ja riittävän laaja-alaiset toimintakyvyn arvioinnit ovatkin paras tapa tunnistaa mahdolliseen dementiaan ja ikääntymiseen yleensä liittyviä käyttäytymis- ja toimintakykymuutoksia. Tällaisten arviointien tekeminen kannattaa aloittaa 40 ikävuoden jälkeen, jos henkilöllä on Downin oireyhtymä, ja muissa tapauksissa 50 ikävuoden jälkeen.

Hoidon ja kuntoutuksen kysymyksiä

Ennalta ehkäisevä työ on ensisijainen tapa edistää ikääntyvien kehitysvammaisten psykososiaalista hyvinvointia. Tämä tarkoittaa mm. panostamista ikääntyvän ihmisen erityistarpeet huomioivaan asumiseen riittävän pienissä ryhmissä, hyvää ravitsemusta ja perusterveydenhoitoa, kommunikaation ja osallisuuden tukemista, huomion kiinnittämistä näön ja kuulon heikkenemiseen ja lääkkeiden tarkoituksenmukaista ja harkittua käyttöä. Mahdollisuus osallistua mielekkääseen, iänmukaiseen toimintaan sekä vaikuttaa omaa elämää koskeviin valintoihin ja päätöksiin edistää niinikään psyykkistä hyvinvointia.

Edellytyksiä näihin asioihin voidaan luoda mm. henkilöstökoulutuksella. Erityisesti kommunikaatiota, vuorovaikutusta ja osallistumista tukevilla työkäytännöillä voidaan merkittävästi ehkäistä käyttäytymisongelmien syntymistä.

Mahdollisuudet varsinaisten psyykkisten häiriöiden kuten skitsofrenian ennalta ehkäisyyn ovat rajalliset, koska näihin liittyy usein vahva rakenteellinen taipumus. Psyykkisen kunnon heikkenemistä voidaan kuitenkin ehkäistä antamalla riittävästi tukea, huolehtimalla asianmukaisesta lääkityksestä ja huolehtimalla siitä, etteivät elämäntilanteeseen ja olosuhteisiin liittyvät stressitekijät kasva liian suuriksi ja pitkäkestoisiksi.

Oireiden ja ongelmien mahdollisimman varhainen tunnistaminen on tärkeätä. Yhteisöllinen työskentelyote niiden tutkimisessa ja ratkaisuvaihtoehtojen etsimisessä on ensisijainen. Ongelmatilanteet on aina pyrittävä ensin ratkaisemaan siinä yhteisössä, missä ne ilmenevät, ja yhdessä niiden kanssa, joita ne koskevat. Henkilön lähipiiri - –lähityöntekijät, omaiset, asuin- ja työtoverit -– tarvitsee tähän ulkopuolista tukea.

Keskusteluapu, pulmatilanteista keskusteleminen yhdessä muiden yhteisön jäsenten kanssa, asuinympäristössä tehtävät muutokset, hengellinen apu ja tuki, omaisten ja vapaaehtoistyön kytkeminen mukaan tukiverkkoon ja mielenterveyspalveluiden käyttö ovat kaikki mahdollisia toimenpiteitä akuuteissa psykososiaalisissa ongelmissa. Lääkehoidossa on oltava erityisen tarkka, koska lääkkeiden vaikutukset voivat ikääntyneillä olla toisenlaisia kuin nuoremmilla ja esimerkiksi tulla näkyviin hitaammin. Lääkkeiden yhteisvaikutuksiin on kiinnitettävä erityistä huomiota. Sivuvaikutukset, esimerkiksi tokkuraisuus, ummetus, kaatuilu tai inkontinenssi, on otettava huomioon ja niitä on seurattava erityisen tarkasti.

Kaikissa hoitoratkaisuissa tavoitteena on ikääntyvän henkilön toimintakyvyn tukeminen ja ylläpitäminen niin pitkälle kuin mahdollista, silloinkin, kun psyykkinen sairaus haittaa selviytymistä ja vaatii erityistoimenpiteitä. Vaikka jouduttaisiin turvautumaan vahvasti resursoituun hoitoon valvotuissa olosuhteissa, on pidettävä huolta siitä, että henkilön liikkumiskykyä, mahdollisuuksia ihmissuhteisiin ja kognitiivisten taitojen ylläpitämiseen tuetaan.

Teksti: Heikki Seppälä, Kehitysvammaliitto