Kehitysvammahuolto ennen

Kehitysvammahuollon historia on Suomessa varsin lyhyt - vain runsaat 100 vuotta. Siitä huolimatta ihmisiä, joilla on kehitysvamma, on ollut aina.

Kehitysvammaisuutta ei vielä 1800-luvun lopulla yleensä tunnistettu Suomessa. Ensimmäisissä virallisissa tilastoissa vuodelta 1880 mainitaan ensi kerran tylsämieliset. Jos omaiset tai muut läheiset ihmiset eivät pystyneet pitämään huolta kehitysvammaisesta ihmisestä, hän jäi kunnallisen köyhäinhoidon varaan, eli hänet laitettiin vaivaistaloon.

1900-luvun alussa perustettiin ensimmäisiä hoito-osastoja ja rakennettiin  hoitolaitoksia. Näissä toimintakulttuuri oli hyvin sairaalamainen, ja ne perustuivat kristilliseen arvomaailmaan. Jo ennen hoito-osastoja oli perustettu Perttulan tylsämielisten kasvatuslaitos vuonna 1891.  
 
Länsimaisissa yhteiskunnissa 1900-luvun alussa kehitysvammaisten ihmisten ei uskottu integroituvan teollistuvaan yhteiskuntaan. Kehitysvammaiset nähtiin henkilöinä, jotka syyllistyvät rikoksiin, harjoittavat haureutta ja ovat köyhiä. Tätä tuki senaikainen tieteellinen tutkimus. Tutkimuksissa virheellisesti uskottiin vajaamielisyyden periytyvän sukupolvelta toiselta. Tämä johti eugeniikan eli rotuhygienian aatteen kehittymiseen. Euroopassa alettiin rakentaa suuria laitoksia, ja monet maat hyväksyivät pakkosterilisaatiolain - Suomi mukaan lukien.   

Vajaamielispiirit

Suomessa vajaamielislaki tuli voimaan 1958. Se jakoi maan vajaamielispiireihin, joihin kuhunkin tuli rakentaa oma keskuslaitos. Laajamittainen vajaamielislaitosten rakentamisen ajanjakso Suomessa sijoittuu 1960-luvulle. Kuitenkin samaa aikaan alkoi murtua varhaisemmalle ajalle tyypillinen korostunut suojeluajattelu (yhteiskunta suojeli itseään vammaisilta ja toisaalta vammaisia suojeltiin yhteiskunnalta) ja vähäinen usko kehitysvammaisten suorituskykyyn. Ruotsalainen Bengt Nirje muotoili 1970-luvun alussa normalisaatioperiaatteen: tehdään kehitysvammaisille mahdolliseksi saavuttaa sellaiset jokaisen elämän mallit ja olosuhteet, jotka ovat niin lähellä kuin mahdollista yhteiskunnan enemmistön normeja ja malleja.

Tultaessa 1970-luvulle Suomessa alkoi vilkas keskustelu vajaamielisten avohuollosta. Samaan aikaan myös kuntoutusideologia rantautui Suomeen. Jo 1960-luvulla alkanut vajaamielislain uudistyö saatiin valmiiksi, ja uusi kehitysvammalaki tuli voimaan vuonna 1978. Se korosti avohuoltoa ensisijaisena huoltomuotona.

1980-luvulla Suomessa käytiin voimakasta keskustelua laitoshoidosta. Sitä kritisoivat erityisesti alan järjestöt. Ajan henkeen kuului normalisaation ja integraation korostaminen. Normalisaatiolla pyrittiin muuttamaan olosuhteet mahdollisimman tavallisiksi. Tähän päästäisiin integroimalla vammaiset henkilöt yhteiskuntaan. Käytännössä ajattelutapa johti muun muassa asuntoloiden rakentamiseen tavallisille asuinalueille.

Ohjatun asumisen palveluita alettiin rakentaa 1980-luvulla. Niissä ei ollut yövalvontaa. Yövalvottuja autetun asumisen yksiköiden rakentaminen on ollut runsasta 2000-luvun alusta lukien. Tuetun asumisen muodot, joissa kehitysvammainen henkilö asuu yksin ja saa tukea esimerkiksi läheisestä asuntolasta, ovat kehittyneet hitaammin.

Käsitys kehitysvammaisuudesta muuttuu

Palvelurakenteen (laitoshuollosta avohuoltoon) muutos oli vauhdittamassa uuden paradigman eli ajattelumallin syntymistä. Vuonna 1992 AAMR (American Association of Mental Retardation nyk. AAIDD) määritteli kehitysvammaisuuden uusin käsittein. Uusi määritelmä nosti esiin toimintakyvyn ja sosiaalisen osallisuuden näkökulmat ja korosti yksilöllisten tukitoimien suunnittelun ja toteutumisen merkitystä. Käsitteet lievä, keski-vaikea ja syvä sekä vaikea kehitysvammaisuus eivät olleet enää mukana määritelmässä.

Lisätietoa 
  • AAIDD, Definition of Intellectual Disability (www.aaidd.org)
  • Huhta, I. & Sillanpää, N. (2007). Vaalijala - sata vuotta arvoja ja kokemusta. Vaalijalan kuntayhtymä.
  • Malinen, S. (1992). Nuo syyttään kurjat ja puuttuvaiset kehitysvammaisten identifiointi huollon kohteena Suomessa 1877-1927. Suomen historian lisensiaattitutkimus. HYHTK.
  • Rinnekoti-Säätiön katsaus Rinnekodin ja kehitysvammahuollon historiaan (www.rinnekoti.fi)
  • Sundin, S. & Seppälä, H. (2009). Kehitysvammaisten toimintakyky ja sen arviointi. Julkaisematon lähde.
  • Wolfensberger, W. (1972). The principle of normalization in human services Toronto: National Institute on Mental Retardation.