Sosiaalinen näkökulma

Sosiaalisessa näkökulmassa kehitysvammaisuus näyttäytyy yhteisön suhteena yksilöön. Tähän suhteeseen pyritään vaikuttamaan esimerkiksi vammaispolitiikan keinoin.

Kehitysvammaisuus ja vammaisuus ylipäätään ilmenevät ja niihin suhtaudutaan eri tavalla eri kulttuureissa. Kehitysvammaisuuteen vaikuttaa lisäksi henkilön oma eli subjektiivinen kokemus eli se, miten henkilö itse kokee oman tilanteensa.

Sosiaalinen näkökulma muistuttaa, että (kehitys)vammainen henkilö on pohjimmiltaan samanlainen ihminen kuin kaikki muutkin.

Tämä näkökulma tuo esille vammaisen henkilön riippuvuuden muista ihmisistä ja korostaa, että riippuvuutta synnyttävät ennakkoluulot, syrjäytetty asema, köyhyys ja rakenteelliset esteet. Ne puolestaan ovat usein seurausta siitä, että yhteiskuntaa ei aina rakenneta kaikille sen jäsenille.

Kehitysvammaisuus on sidoksissa yhteiskunnan esteisiin ja asenteisiin

Kehitysvammaisuuden sosiaalinen näkökulma tai malli korostaa sitä, että jostain ihmisen ominaisuudesta tulee vammaisuutta yhteiskunnan asettamien esteiden ja asenteiden kautta. Esimerkiksi liikuntavamman tuomiin rajoitteisiin vaikuttaa se, kuinka hyvin pyörätuolilla pääsee kulkemaan rakennuksiin ja miten pyörätuolia käyttävään henkilöön suhtaudutaan.

Sosiaalisessa näkökulmassa lääketieteellinen näkemys itse vammasta kyllä hyväksytään, mutta samalla korostetaan, että vamman haitta ei johdu vammasta vaan ympäristöstä ja yhteiskunnasta. Vammaisuudessa onkin kysymys myös siitä, minkälaista tukea ja esimerkiksi apuvälineitä vammaisille henkilöille tarjotaan.

Usein kyse on oikeanlaisen kommunikaatiotavan löytämisestä. Syvästikin kehitysvammaiset ihmiset yleensä pystyvät tekemään omaa elämäänsä koskevia päätöksiä, jos heille tarjotaan siihen oikeat välineet. Siten vammaisuutta määrittelee pitkälti se sosiaalinen ja kulttuurinen ympäristö, jossa vammaiseksi määritelty ihminen elää.

Kehitysvammaisuus on kulttuuriin sidottua

Kehitysvammaisuus on eri kulttuureissa ja eri aikakausina ymmärretty hyvin eri tavoilla. Nyky-yhteiskunnassa kehitysvammaisuus mielletään ennen kaikkea lääketieteen kautta.

Kehitysvammaisuus on kuitenkin myös lääketieteellisenä terminä varsin epämääräinen: sama diagnostinen leima annetaan hyvin erilaisille ihmisille. Usein myös raja sen suhteen, kenelle kehitysvammadiagnoosi annetaan ja kenelle ei, on hyvin häilyvä.

Diagnoosit ja niiden merkitys myös muuttuvat aikakausien mukana. Se, mitä pidetään normaalina tai poikkeavana, on kulttuuriin sidottua. Ihminen on kuitenkin aina enemmän kuin diagnoosi.

Diagnosointiin liittyy myös riski, että henkilö nähdään ennen kaikkea diagnoosin kautta, ja kaikkea henkilön käyttäytymistä tulkitaan diagnoosista johtuvaksi. Englannin kielessä tästä diagnoosin ylikorostamisesta käytetään ilmaisua "diagnostic overshadowing".

Vammaisuudessa on kysymys myös siitä, miten henkilö kokee oman vammaisuutensa.

Yleisesti ottaen kehitysvammaiset henkilöt, kuten kaikki muutkin, määrittelevät itsensä ensisijaisesti muuten kuin kehitysvammaisuuden kautta: esimerkiksi sukupuolen, työn, opiskeluiden, asunnon, parisuhteen tai kielen pohjalta.

Omien kokemusten näkökulma

Vammaisuuden kokemus syntyy aina vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Haasteena kehitysvammaisuuden määritelmissä onkin ollut, että ne tulevat ulkopuolelta, eikä kehitysvammaisen henkilön omaa mielipidettä ole aina kuunneltu.

Kehitysvammaisten henkilöiden oma näkökulma on noussut voimakkaasti esille viime vuosina sekä vammaistutkimuksessa että vammaispolitiikassa. Vammaisjärjestöt korostavatkin, että vammaisia henkilöitä koskevia päätöksiä ei tulisi tehdä kuulematta heitä itseään ja että vammaisten ihmisten tulisi voida elää itsenäisesti ja päättää elämänsä suunnasta itse. Heidän käyttämiensä tukimuotojen ja palveluiden tulisi mahdollistaa hyvä itsenäinen elämä.

Medikalisaation kritiikki

Sosiaalinen näkökulma vammaisuuteen on syntynyt kritiikkinä medikalisoitunutta vammaisnäkemystä vastaan.

Medikaalinen eli lääketieteellinen näkökulma lähtee siitä, että vammaisuus on yksilön ongelma, joka johtuu hänen (ruumiillisesta, neurologisesta, aisti-) vammastaan. Tavoitteena on palauttaa vamman myötä menetetty kyky tai toiminto hoitamalla tai kuntouttamalla vammaista ihmistä.

Kritiikkiä esittivät ensimmäisenä vammaiset tutkijat ja kansalaisaktivistit Yhdysvalloissa 1960-luvulla. He kritisoivat lääketieteen ja viranomaisten tapaa korostaa diagnooseja.

Vammadiagnoosi on leima, joka estää muita ihmisiä näkemästä henkilön muita ominaisuuksia, tarpeita ja vahvuuksia. Kaikkea käyttäytymistä tulkitaan liian helposti diagnoosin kautta. Samalla se vaikuttaa vammaisten ihmisten minäkuvaan.

Kritiikkiä saa osakseen myös ajattelutapa, jonka mukaan vamma on yksilön ongelma ja vammaisten ihmisten tulisi muuttua voidakseen elää tavallista elämää. Vammaisaktivistien mukaan asia tulisi nähdä päinvastoin: muiden ihmisten tulisi toimia siten, että vammaiset henkilöt voivat elää tavallista elämää.

Ympäristöt ja ihmisten asenteet pitäisi rakentaa niin, että kaikki voivat elää haluamansa näköistä, tavallista elämää.

Ennakkoluulot tuottavat vammaisuutta

Jos rakentaisimme ramppeja portaiden sijaan, liikuntavammainen henkilö ei kokisi itseään niin vammaiseksi kuin portaiden edessä. Samoin jos muut ihmiset muuttaisivat tapaansa toimia ja olla vuorovaikutuksessa kehitysvammaisen henkilön kanssa, hän ei tuntisi itseään yhtä vammaiseksi kuin hämmentävien tilanteiden edessä.

Näin ajateltuna vammaisuudessa on kyse viime kädessä valtaväestön asenteista ja ennakkoluuloista. Sosiaalisessa näkökulmassa halutaan korostaa sitä, että vamma ei välttämättä yhdistä ihmisiä, vaan aivan muut asiat.

Lisätietoa 
  • Seppälä, H. (2010) Hoivan ja asumisen välimaastossa. Pohdintoja kehitysvammaisuuden kaksista kasvoista. Teoksessa A. Teittinen (toim.): Pois laitoksista. Vammaiset ja hoivan politiikka. Helsinki: Palmenia.