Loitolle laitoksista – Selvitys avaa näkymiä kehitysvammaisten ihmisten asumisratkaisuihin tulevaisuudessa

Hiljattain julkaistussa sosiaali- ja terveysministeriön selvityksessä tehdään useita ehdotuksia siitä, kuinka kehitysvammaisten ihmisten asuminen tulisi jatkossa järjestää.

Tuoreen selvityksen koko nimi, Kehitysvammaisten yksilöllinen asuminen – Pitkäaikaisesta laitosasumisesta kohti yksilöllisempiä asumisratkaisuja, tiivistää olennaisen. Laitosasuminen nykyisessä laajuudessaan kuuluu menneeseen, sillä tätä nykyä myös kehitysvammaisille ihmisille halutaan tarjota yksilöllisiä ratkaisuja asumiseen. Julkaisun ovat toimittaneet Markku Niemelä ja Krista Brandt.

Laitosasumisen tilalle on tarkoitus luoda järjestelmä, joka pohjautuu avopalveluihin. Siirtymä uuteen käytäntöön ei kuitenkaan tule tapahtumaan käden käänteessä. Vaikka muutoksen on määrä toteutua vuosikymmenen kuluessa, vuoden 2017 loppuun mennessä, siirtymäaika saattaa silti kuulostaa optimistisen lyhyeltä. Raportti muistuttaa, että niiden maassamme elävien kehitysvammaisten ihmisten, joille henkilökohtainen tuki on asumisen perusedellytys, määrä lasketaan kymmenissä tuhansissa.

Suuntaus laitosasumisesta luopumiseen on kansainvälinen, ja esimerkiksi Pohjoismaissa ja monissa englantia puhuvissa maissa kehitys on edennyt jo varsin pitkälle. Asumisratkaisujen uudelleenlinjaamisessa on pohjimmiltaan kyse ihmis- ja perusoikeuksista: myös kehitysvammaisten ihmisten tulisi voida vaikuttaa siihen, missä ja miten he asuvat ja elävät. Toisaalta laitosasumisesta ei luonnollisesti voida täysin luopua; vaikka raportti alleviivaakin sitä, että ”kukaan ei ole liian vaikeavammainen asumaan omassa kodissa”, esimerkiksi syvästi kehitysvammaisten ihmisten kohdalla itsenäinen asuminen tuskin on realistinen vaihtoehto.

Teoria käytännöksi

Kehitysvammaisten ihmisten yksilöllinen asuminen on kunnioitettava tavoite, mutta sen saavuttaminen käytännössä asettaa useita haasteita. Tarvittavien tukipalveluiden laajuus ja laatu on kaikkea muuta kuin vakio. Niin kuin raportti huomauttaa, ei ole olemassa tyypillistä kehitysvammaisen ihmisen avuntarvetta vaan lukematon joukko erilaisia tarpeita hyvin yksinkertaisesta ja lyhytkestoisesta aina hyvin monimuotoiseen ja jatkuvaan asti. Siksi Niemelän ja Brandtin selvitys ehdottaakin, että kullekin ihmiselle laaditaan henkilökohtainen palvelusuunnitelma, jossa mm. kartoitetaan kyseisen henkilön palvelutarpeet ja elämäntilanne.

Henkilökohtaisen tuen turvaamisessa tarkkaavaisuutta tulee kiinnittää esimerkiksi siihen, että kasvukeskusten ulkopuolella tarvittavien palvelujen, mm. terveyspalvelujen, ja riittävän työvoiman järjestyminen ei ole lainkaan itsestään selvää. On toisin sanoen varmistettava, että palveluja on saatavilla riittävästi ja kohtuullisen etäisyyden sisällä.

Niemelä ja Brandt suosittelevat, että olisi parasta siirtyä rohkeasti kokeilemaan erilaisia avustajajärjestelmiä. Tämä taas edellyttää muutoksia alalle kouluttautuvien ihmisten tutkintorakenteisiin. Minkälaista osaamista henkilökohtaiselta avustajalta tulevaisuudessa vaaditaan?

Asumisen käsitteet

Kun kehitysvammaiset ihmiset asuvat jatkossa yhä useammin itsenäisesti, se tarkoittaa samalla sitä, että itsestäänselvyyksinä pidettyihin toimintamalleihin tarvitaan muutoksia. Siinä missä asumisratkaisuissa on usein aiemmin kiinteästi yhdistetty itse asunto niihin palveluihin, joita asuminen edellyttää, selvitys tähdentää, että vastedes asumisen osa-alueet tulee erottaa selvästi toisistaan. Periaatteena on, että kehitysvammaisen ihmisen asunto voi esimerkiksi sijaita missä hyvänsä sopivassa paikassa ja minkälaisessa rakennuksessa tahansa – lähtökohta on siis sama kuin kaikilla muillakin ihmisillä.

Asumisen kehittämissuunnitelma vaatii toteutuakseen tietysti myös itse perusedellytyksen turvaamista – tarjolla täytyy olla riittävä määrä sopivia asuntoja. Niemelä ja Brandt linjaavat, että vuosittainen tarve on useita satoja asuntoja.

Millaisia näiden asuntojen sitten pitäisi olla? Esteettömyys on yksi kriteeri, mutta tarvittavan laatutason saavuttamiseen lukeutuu myös lukuisia vähemmän itsestään selviä tekijöitä. Julkaisuun sisältyvä Susanna Hintsalan, Heikki Seppälän ja Antti Teittisen laatima Kehitysvammaisten asumispalveluiden suuntaviivoja -artikkeli purkaakin asumisen laadun käsitettä. Se, että jonkinlainen asunto on olemassa, ei yksin riitä: on olennaista, että asunto tuntuu kodilta. Esimerkiksi yksityisyyden turvaaminen on syytä huomioida.

Kohti yksilöllisempää asumista

Jos verrataan nykyhetkeä vaikkapa 1970-luvulla vallinneeseen tilanteeseen, huomataan, että on tultu jo pitkälle. Tuohon aikaan laitoksissa asui vielä 5000–6000 henkilöä, mutta sittemmin näistä lukemista on tultu reilusti alaspäin. Korvaavaksi asumisratkaisuksi ovat nousseet ryhmäkodit. Ne eivät kuitenkaan tarjoa yksilöllistä tai itsenäistä asumista kuin rajoitetusti. Varsinaisista asunnoista ei ryhmäkotien yhteydessä voida puhua, pikemminkin vasta huoneista. Ryhmäkotien lisäksi kehitysvammaiselle ihmiselle tulisi olla tarjolla asumismuotojen koko kirjo, aivan niin kuin muillekin ihmisille.

Asumisuudistuksen vaikutukset tulevat tuntumaan laajalla sektorilla. Yksilöllisiin asumisratkaisuihin onnistuneesti siirtyminen vaatii lukuisien tahojen – esimerkiksi kuntien, ministeriöiden, oppilaitosten, järjestöjen ja palveluntuottajien – todellista yhteistyötä.