Palvelujen historia: osa 1
Kehitysvammaisille ihmisille on järjestetty palveluja jo yli 100 vuoden ajan. Aluksi kehitysvammaisia hoidettiin yhdessä mielisairaiden ja muiden vammaisten kanssa.
Varsinaiset kehitysvammaisten omat palvelut alkoivat laitoksista.
Vaivaisista kehitysvammaisiksi
Suomessa kehitysvammaisten palvelut alkoivat osana köyhien ja mielisairaiden palveluja 1800-luvun lopulla. Kaikista vammaisista käytettiin yleisnimeä “vaivaiset”.
Aluksi seurakuntien velvollisuus oli huolehtia alueensa köyhistä ja vaivaisista. Kunnille palvelujen järjestäminen siirtyi 1800-luvun lopulla. Kunnat alkoivat perustaa vaivaistaloja, jotka vuonna 1920 muuttuivat kunnalliskodeiksi, joihin myös kehitysvammaisia ihmisiä sijoitettiin.
Laitoshoito alkoi Vaalijalasta
Ensimmäinen kehitysvammaisten suuri hoitolaitos vuonna 1907 perustettiin Karjalaan Sortavalaan. Jatkosodan jälkeen se siirrettiin Pieksämäelle, missä siitä kehittyi Vaalijalan keskuslaitos. Laitoksen perustaja, rovasti Otto Aarnisalo korosti heti, että laitoksissa ei saa tyytyä vain perushoitoon, vaan kehitysvammaisia on myös opetettava ja kuntoutettava. Hänellä oli vajaamielisten huoltotyön alkua hyvin kuvaava tunnuslause: Työ on aloitettava hädän äärimmäisestä päästä.
“Parasta vajaamielisille on elää turvassa”
Talvi- ja jatkosodan jälkeen Suomessa myös vajaamielisten palveluihin alettiin kiinnittää entistä suurempaa huomiota. Ajateltiin, että myös vajaamielisistä on pidettävä entistä parempaa huolta.
Yhteiskunnan muutos vaikutti voimakkaasti myös vajaamielisten ihmisten elämään. Maalla lievästi vajaamielinen ihminen saattoi pärjätä osana yhteiskuntaa, jos hän oli “kova tekemään töitä”.
Vähän vaikeammin vammaisille saattoi löytyä tilalla aputöitä, eläinten ruokintaa, lasten vahtimista tai puiden pilkkomista.
Uusissa ammateissa ei ollut vajaamielisille sijaa. Palveluammatit edellyttivät asiakaspalvelutaitoa, joustavuutta ja monimutkaisia suorituksia. Teollisuuden parissa piti osata käyttää koneita ja omata erityistä ammattitaitoa.
Myös naisen asema muuttui. Perheen äiti meni palkkatyöhön. Näin Suomessa 1950-luvulla nousi esiin laajeneva tarve löytää myös vajaamielisille hoitopaikkoja kodin ulkopuolella. Ratkaisuksi tähän ongelmaan alettiin rakentaa suuria laitoksia.
Vajaamielisiä pidettiin parantumattomasti sairaina ihmisinä 1950-luvulla. Ajateltiin, että parasta heille on elää turvassa, muun yhteiskunnan ulkopuolella. Siksi laitoksia rakennettiin erilleen jonkin verran syrjään muusta asutuksesta. Silloin ajateltiin myös, että kehitysvammaiset saattaisivat tuottaa häiriöitä muille ihmisille.
Teksti: Pertti Rajala
Julkaistu Leija-lehdessä 2/2017