Palvelujen historia: osa 2
Suomessa on päätetty, että kehitysvammaisten laitoshoito loppuu viimeistään vuonna 2020.
Oikeus elää normaalin yhteiskunnan sisällä
Kehitysvammaisten palveluissa laitoskeskeinen ajattelu oli vallalla 1960-luvun lopulle asti. Laitoksesta tuli pakosta koti myös monelle lievemmin kehitysvammaiselle, koska oli keskitytty vain laitospaikkojen lisäämiseen. Kehitysvammaisille aikuisille ei ollut kehitetty muita asumismuotoja. Laitos oli pitkään ainoa vaihtoehto, jos kotona vanhempien luona ei voinut asua.
Vähitellen 1970-luvulla alettiin selkeästi nähdä, että kehitysvammaisilla on oikeus elää normaalin yhteiskunnan sisällä. Kauan odotettu kehitysvammalaki tuli voimaan vuonna 1978. Silloin myös sana “vajaamilinen” korvattiin virallisesti sanalla “kehitysvammainen”.
Kehitysvammaisten laitoshoito loppuu
Laitoshoidon epäkohtia alettiin tuoda voimakkaasti esiin 1980-luvun alussa. Korostettiin, että myös laitoksessa elämä tulisi olla mahdollisimman normaalia. Tavoitteena tuli olla laitospaikkojen koon pienentäminen ja lopulta korvaaminen pienillä asumisyksiköillä. Lapsia ei myöskään enää tullut ottaa laitoshoitoon.
Uuden linjauksen mukaan kehitysvammaisten ihmisten tuli saada palvelunsa ensisijaisesti yleisten, kaikille tarkoitettujen palvelujen piiristä. Vasta jos tämä ei ollut mahdollista, turvauduttaisiin kehitysvammalain mukaisiin palveluihin. Kehitysvammaiset ihmiset käyttävät esimerkiksi kuntien terveyskeskuksia.
Suomen hallitus teki viimein vuonna 2012 päätöksen, jonka mukaan jokaisella kehitysvammaisella on oikeus asua kuten muutkin kuntalaiset. Päätös tarkoittaa myös sitä, että laitosasuminen lakkautetaan Suomessa asteittain. Tavoitteeksi asioitettiin, että kukaan vammaine ei asu laitoksessa vuoden 2020 jälkeen.
Oikeus olla täysivaltainen
Kehitysvammahuollon tavoitteeksi 2000-luvun alussa nousi täysivaltaistuminen. Täysivaltaistumisella tarkoitetaan, että kehitysvammaisilla ihmisillä tulee olla mahdollisuus elää samanlaista elämää kuin samanikäiset ei-kehitysvammaiset henkilöt.
Kehitysvammaisten mielipidettä on kuultava häntä koskevissa asioissa. Hänen on lähtökohtaisesti voitava itse päättää itseään koskevista asioista.
Kehitysvammaisen ihmisen oma tahto ja kyky ohjata omaa elämäänsä vahvistuu vähitellen, kun henkilö saa tukea läheisiltään ja työntekijöiltä.
Itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen vaatii työtä. Samalla se on juuri sitä tärkeintä työtä, mitä kehitysvammaisten ihmisten kanssa toimivien pitää tehdä.
Kehitysvammaisten räppääjien tekemässä Tasa-arvo-räpissä lauletaan näin:
“Me uskomme tasa-arvoon arvoon meidän, muiden kaikkien. Sen voimme saavuttaa pitää haluta, yrittää, koettaa. Tasa-arvoista elämää me haluamme, me haluamme!”
Teksti: Pertti Rajala
Julkaistu Leija-lehdessä 3/2017