Miksi paniikkihäiriötä ei oteta tosissaan?
Minulla on paniikkihäiriö.
Paniikkihäiriö ei näy ulospäin, mutta kun kohtaus tulee, se tuntuu koko kehossa. Sydän alkaa hakata, tuntuu että happi loppuu. Pelkään, että kuolen tai sekoan. Hiki nousee, tulee kylmä ja kuuma samaan aikaan. Jaloissa tuntuu pistelyä.
Kohtaus voi tulla missä tahansa.
Olen joutunut keskeyttämään matkoja paniikkikohtauksen takia. Se ei ole valinta, vaan pakko.
Hain vammaispalvelun kuljetuspalvelua, mutta sain kielteisen päätöksen.
Perustelu oli, että pärjään ilman apua, koska pystyn kulkemaan joitain matkoja itse. Tämä ei kuitenkaan kerro koko totuutta.
Pystyn kulkemaan joskus itse, mutta se ei tarkoita, että pystyn liikkumaan itse kaikissa tilanteissa. Paniikkihäiriö ei ole ennustettava sairaus. Se voi estää liikkumisen milloin tahansa.
Minusta tuntuu, ettei minua kuunneltu. Eikä sosiaalitoimi puolustanut minua, vaikka paniikkihäiriöni on tiedossa.
Minulle tärkeä osa elämää ovat Mäntsälän kehitysvammaisten discot.
Discossa tapaan ystäviä ja näen kodin ulkopuolista elämää. Discot tuovat myös rytmiä arkeeni. Ne auttavat minua jaksamaan ja pitävät minut mukana yhteiskunnassa. Ilman discoja jäisin helposti yksin kotiin.
Matka discoon ei kuitenkaan ole helppo. Junalippu maksaa 7,50 euroa. Lisäksi tarvitsen asemalta taksin, joka maksaa noin 20 euroa.
Turvallisinta minulle olisi kulkea koko matka taksilla, mutta siihen ei ole varaa.
Saan viikkorahaa 40 euroa maanantaisin, 40 euroa keskiviikkoisin ja 50 euroa perjantaisin.
Yhteen discoon voi mennä 27 euroa. Se on minulle iso summa. Joskus se tarkoittaa, että joudun tinkimään ruuasta, jotta voin osallistua discoon.
Kyse ei ole luksuksesta, vaan osallisuudesta.
Tämä herättää kysymyksen: Ymmärretäänkö näkymättömiä sairauksia riittävästi?
Paniikkihäiriö ei näy päällepäin, mutta se on todellinen ja voi rajoittaa elämää merkittävästi.
Meillä kaikilla pitäisi olla oikeus liikkua, harrastaa ja osallistua elämään. Myös silloin, kun sairaus ei näy ulospäin.
Lue myös: Liikkumisen tuki