Kehitysvamma ei poista aikuisuutta
Haluan jakaa ajatuksiani ja kokemuksiani siitä, miltä tuntuu olla kehitysvammainen aikuinen työtoiminnassa ja yhteiskunnassa.
Kirjoitan tästä siksi, että kaikki eivät ymmärrä, miltä ne tuntuvat ihmisestä itsestään. Haluan myös tarjota vertaistukea muille, jotka kokevat samanlaisia tilanteita.
Olen huomannut vuosien aikana työkeskuksessa, että meille kehitysvammaisille ja neurokirjon ihmisille puhutaan joskus eri tavalla kuin muille aikuisille.
Huomaan sen erityisesti äänen sävystä. Puhe muuttuu hitaammaksi, varovaisemmaksi ja välillä sellaiseksi, kuin puhuttaisiin pienelle lapselle. Joskus asioita myös kaunistellaan tai pelätään sanoa suoraan.
Vaikka tarkoitus ei ole paha, se tuntuu pahalta.
Olen yli kolmekymppinen aikuinen ihminen. Minulla on omat ajatukset, tunteet, mielipiteet ja oikeudet siinä missä muillakin. Vaikka minulla on lievä kehitysvamma, se ei tarkoita, etten ymmärtäisi asioita tai osaisi ajatella itse.
Diagnoosi ei ole koko minä. Se on vain yksi osa minua.
Joskus tuntuu, että ihmiset näkevät ensin diagnoosin ja vasta sitten ihmisen.
Olen huomannut myös tilanteita, joissa meille puhutaan eri tavalla kuin esimerkiksi mielenterveyskuntoutujille, joilla ei ole kehitysvammaa. Heille puhutaan usein aikuismaisemmin.
Meille taas saatetaan lässyttää tai puhua alentavasti, vaikka olemme aikuisia ihmisiä.
Yksi asia, joka on jäänyt erityisesti mieleeni, liittyy palavereihin. Jos mukana on esimerkiksi sosiaalityöntekijä tai ohjaajia, huomaan joskus, että minun asioistani puhutaan enemmän ohjaajille kuin minulle itselleni. Vaikka olen itse paikalla.
Tämä tuntuu sivuuttavalta. Minäkin osaan kertoa omasta elämästäni, arjestani ja ajatuksistani.
Haluan tulla kohdatuksi ihmisenä, en vain diagnoosina.
Haluan kuitenkin sanoa myös sen, että kaikki työntekijät eivät tee tätä. Minulla on ollut myös hyviä kohtaamisia.
Hyvä kohtaaminen tuntuu siltä, että minua kuunnellaan aidosti. Minulle puhutaan normaalisti ja minua kohdellaan tasavertaisena aikuisena.
Olen oppinut paljon omista oikeuksistani esimerkiksi Me Itse -toiminnan kautta. Olen saanut lisää itsevarmuutta ja ymmärrystä siitä, että minullakin on oikeus puolustaa itseäni ja sanoa mielipiteeni. Se ei tee minusta hankalaa ihmistä.
Kävin myös DKT-terapiassa, joka on käyttäytymisterapiaa. Opin terapiassa STOP-taidon. En lähde enää mukaan kaikkiin kielteisiin tilanteisiin ja keskityn enemmän hyviin asioihin. Silti toivon, että myös työntekijät pysähtyisivät miettimään omaa tapaansa kohdata ihmisiä.
Me emme tarvitse alentavaa kohtelua. Me tarvitsemme kunnioitusta, kuuntelua ja tasavertaista kohtaamista.
Kehitysvamma ei poista aikuisuutta. Eikä ihmisarvoa.
Haluan sanoa myös muille erityisihmisille tämän:
Teillä on oikeus puolustaa itseänne, omia oikeuksianne ja omia rajoja. Teidän äänenne on tärkeä.