Kun menetin parhaan ystäväni
Menetin parhaan ystäväni yläasteella.
Ystäväni oli ihminen, joka piti aina mun puolta, kun mua koulukiusattiin. Hän kuunteli, lohdutti ja oli läsnä. Hän välitti.
Yhdessä hetkessä kaikki muuttui
Me vietettiin aikaa yhdessä, elettiin ihan tavallista arkea. Silloin en ajatellut, että joku päivä kaikki voisi muuttua.
Muistan yhden hetken erityisen kirkkaasti. Olin vuonna 2006 Elämä lapselle -konsertissa, kun Lordi esiintyi. Olin valtavan onnellinen. Se oli mun ensimmäinen konsertti. Kaikki tuntui siistiltä ja uudelta.
Seuraavana aamuna kaikki muuttui.
Mulle sanottiin: “Elina, sun täytyy istua alas. Nyt tulee ikäviä uutisia. Jonne on kuollut.”
Menin shokkiin. Jalat lähtivät melkein alta. En pystynyt uskomaan sitä todeksi. Se tuntui painajaiselta, josta ei herää.
Mun päässä pyöri vain yksi ajatus: “Me nähtiin eilen. Me puhuttiin eilen. Ei voi olla totta.”
Jäin tunteiden kanssa yksin
Aluksi tunsin paljon syyllisyyttä ja vihaa. En osannut käsitellä niitä tunteita.
Yläasteen loppu meni tosi vaikeaksi. Mulla oli univaikeuksia, pelkoa ja ahdistuneisuutta. Paniikkihäiriö tuli elämään yllättäen. Olin paljon pois koulusta.
Vaikka mulla oli tukijoukkoja, olisin tarvinnut enemmän tukea läheisiltä ja koululta.
Silloin nuorena en tiennyt, mistä hakea apua, Jostain syystä en myöskään kyennyt pyytämään apua. Jäin monien tunteiden kanssa yksin.
Suru on muuttanut muotoaan
Suru ei ole pysynyt samanlaisena. Se on muuttanut muotoaan vuosien aikana.
Nykyään on hetkiä, jolloin on helpompi olla. Mutta silti, kun menen hautausmaalle, itken usein. Puhun haudalla rakkaalle ihmiselle. Vaikka se tuntuu joskus oudolta tai väärältä, se on mulle tapa pitää yhteyttä.
Välillä tunnen myös vihaa. Tuntuu niin epäreilulta, että nuori ihminen otettiin pois liian aikaisin.
On myös asioita, jotka satuttavat edelleen. Pahinta on mennä sen paikan ohi, missä kaikki tapahtui.
Pyydä apua
Muistelen ystävääni joka vuosi hänen vuosipäivänään. Ajattelen niitä hetkiä, jolloin hän oli siinä – kuunteli, nauroi, välitti.
Haluan sanoa sinulle, joka olet ehkä kokenut saman:
Puhu turvalliselle aikuiselle. Pyydä apua.
Ja jos et pysty pyytämään apua, sekin on okei. Silloin et ole heikko. Silloin tarvitset vain jonkun, joka huomaa ja kysyy.
Anna itsellesi lupa surra.
Surulle ei ole aikarajaa. Se ei mene ohi nopeasti, eikä sen tarvitsekaan mennä. Mutta ajan kanssa se muuttuu. Sen kanssa oppii elämään.
Huomasin itse vasta vuosien päästä, että olo alkoi helpottaa edes vähän.
Ja vaikka toivon, että jonain päivänä löydän vielä samanlaisen ihmisen elämääni, tiedän, ettei kukaan voi korvata häntä.
Mutta se ei tarkoita, etteikö elämään voisi tulla muuta hyvää.
Suru jää, mutta niin jää myös rakkaus.