Kehitysvammaisen omituiset päähänpistot
Kuinka hillitä ja ehkäistä kehitysvammaisen autistisen impulsiivisuutta tehdä ennalta arvaamattomia omituisia asioita? Lapsi tietää tekevänsä väärin, mutta haluaa omien sanojensa mukaan seikkailla.
Lapsi saa päähänsä mitä omituisimpia ideoita, esimerkiksi matkii yöllä näkemiensä unien tapahtumia. Vaarantajua ei ole. Palkkio-rangaistusjärjestelmä on menettänyt tehonsa, koska "seikkaileminen" ja jännitys vie voiton. Lapsi on mm. karkaillut yö/alusvaatteissa ulos vanhempien nukkuessa, sitonut itsensä aamuyöllä nahkavöillä wc-pönttöön lukittuaan ensin wc:n oven, suunnitellut 2 kerroksen ikkunasta hyppäämistä karkaamismielessä.
Esimerkkejä on lukuisia erilaisia, niitä yhdistää se, että "tavallisella mielikuvituskella" niitä ei kukaan normaali lapsi keksisi toteuttaa, ja lapsi tekee nämä kummallisuudet pääasiassa aikuisten selän takana. Avointa uhmaa ei juuri ole, eli kasvotusten lapsi tottelee hyvin.
Oveen on jo hankittu takalukko ulos karkaamisten ehkäisemiseksi. Lapselle on myös luvattu palkkio joka kerta, kun hän impulssin tullessa tulisi kertomaan siitä aikuiselle eikä toteuta sitä: lapsi yleensä tunnustaa itse tekonsa ja aikeensa. Impulssin houkutus on kuitenkin niin suuri, että mieluummin toteuttaa sen (ja ottaa rangaistuksen) kuin kertoo aikeensa ja saa palkkion.
Onko muuta keinoa ennalta ehkäisyyn kuin vahtia joka sekunti?
Ratkaisun löytyminen tällaiseen ongelmaan ei Vernerissä onnistu. Joitakin näkökulmia voidaan toki esittää, ehkä ne auttavat asian selvittelyssä eteenpäin.
Kysymyksestä ei käy ilmi, minkä ikäisestä lapsesta on kyse. Mutta kun puhutaan lapsesta eikä nuoresta, voidaan varmaankin olettaa, ettei murrosiän hämmingeistä ole vielä kyse. Se kerrotaan, että lapsella on sekä autismikirjon kehityshäiriö että kehitysvamma, viimeksi mainittu ilmeisesti lievähkö, koska lapsi pystyy ilmaisemaan oman seikkailunhalunsa.
Ehkä kannattaa kuunnella lapsen omaa selitystä. Autismikuntoutus ja näiden lasten erityisopetus on usein kovin strukturoitua ja ennustettavissa ja sille on tietyt perusteensa. Strukturoitu elämä on helpompi hahmottaa ja kaoottisuuden kokemusta voidaan torjua. Kysyjä kertoo, että kasvotusten lapsi "tottelee hyvin", ts. seuraa aikuisen ohjausta. Mutta jääkö tästä puuttumaan se seikkailu? Sana "seikkailu" voi tarkoittaa sitä jännittävän elämyksen tuottamaa aistimusmyrskyä, mikä liittyy ensin vaaraan ja ponnisteluun ja sitten siihen hyvänolontunteeseen, kun kaikki on ohi.
Tämä on täysin hakuammuntaa, myönnetään. Mutta voisiko asiaa katsoa vaihteeksi tällaisten silmälasien läpi, kun kaikki kontrollikeinot ovat pettäneet? Voisiko lähteä opettamaan, että "ei tämä ole seikkailua, mutta minä näytän sinulle oikeata seikkailua". Haetaan se jännitys oikeilla tavoilla eikä yritetä kitkeä kaikkea jännitystä pois.
Jotkut ihmiset ovat elämyshakuisempia kuin toiset, se on synnynnäinen temperamenttiominaisuus. Sille on vain etsittävä hyväksyttäviä toteutustapoja. Tämä lapsi tuntuu hakevan fyysisiä kokemuksia, ehkä rankka liikunta ja ponnistelu voisivat tarjota jotakin.
Palkkioista ja rajoittamisista päästään hyvin helposti valtapeleihin ja kissa-ja-hiiri -asetelmiin. Niitä kannattaa välttää.
Heikki Seppälä
Psykologi
Kehitysvammaliitto