Kehitysvammaisten mielenterveyden hoito

Selkeää vastausta tähän kysymykseen ei taida olla. Päällimmäinen huolenaihe on, hoidetaanko kehitysvammaisten ihmisten mielenterveyden ongelmia ylipäänsä ollenkaan. Moni ammattiauttajan apua tarvitseva jää varmasti ilman sitä. Valtaosa näiden ihmisten psyykkisestä kivusta hoidetaan ns. kotikonstein, ryhmäkodin henkilökunnan tai oman perheen tukemana. Usein se riittää melko pitkälle ja kehitysvammaiset ihmiset saavat usein enemmän sosiaalista tukea kuin muut mielenterveyskuntoutujat. Ongelmia syntyy, kun kotikonstit eivät enää riitä.

Yleiset mielenterveyspalvelut taitavat edelleen karsastaa kehitysvammaisia asiakkaita. Kehitysvammapoliklinikat ovat ilmeisesti varmempi reitti saada asiantuntevaa apua, erityisesti silloin, kun pahaan oloon liittyy vähänkään vaikea-asteisempi kehitysvammaisuus.

Yksi ongelma liittyy varmaankin työskentelytapoihin. Kehitysvammainen ihminen tarvitsee usein apua hakiessaan tuekseen toisen ihmisen, joka auttaa kertomaan, mikä on hätänä. Tällaiseen ei yleisissä palveluissa ole aina totuttu. Omien tunteiden ja kokemusten selvittämiseen tarvitaan myös työvälineitä, joita on kehitetty yksilökeskeistä työotetta varten (niistä on hyvä kuvaus toisaalla Vernerissä). Niiden käyttöä ei yleisissä mielenterveyspalveluissa taideta hallita. Riski siihen, että kehitysvammainen ihminen ei tule siellä kuulluksi eikä ymmärretyksi, kasvaa.

Tilanteessa on paljon parantamisen varaa. Kehitysvammaiset ihmiset eivät ole mielenterveyspalveluissa yhdenvertaisia muiden kanssa. Ammattilaisten osaaminen on yksi pullonkaula. Kehitysvamma-alalta on oltu yhteydessä Helsingin yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan, että kehitysvammapsykiatriaa alettaisiin opettaa yliopistossa. Nythän kehitysvammaisten mielenterveysongelmien tunnistamiseen ja hoitoon ei saa missään koulutusta.

Ystävällisin terveisin,
Heikki Seppälä
Psykologi