AikuisPotilaidenOppimisVaihtoehto APOVA

Kerron nyt esimerkin, joka voisi olla esikuvana mahdolliselle uudelle tässä maakunnassa aloitettavalle Asperger-ja muittenkin häiriöiden kuntoutusprojektille ja projekti kattaisi siis kaikki ne aikuishenkilöt, noin 20-50-vuotiaat, jotka tavalla tai toisella ovat väliinputoojia palvelujen ja terveydenhuollon suhteen joko epätavallisten taudinkuvien tai harvinaisten sairauksiensa takia ja niiden aiheuttamien ongelmien vuoksi. Tarinassa on mukana hieman lapselliselta ja hassulta kuulostavia nimiä(kuten Räntti Muli, Lolo-pelle ja Misselät) mutta toivon, ettei se teitä haittaisi ja että te sallisitten myös pienen huumorin ja lapsenmielisyyden tähän mukaan. Ja voittaisitte ennakkoluulonne. Tarina on fiktiivinen juttu, vaikka jotkut tarinan henkilöt muistuttavatkin oikeasti olemassa olevia ja mahdollisesti vielä jossain vaiheessa syntyviäkin ihmisiä ja joitakin jo edesmenneitäkin ihmisiä.

Lisää juttujani löytyy netistä sivuilta

http://esirukouksia.blogspot.com/

Tarina saa nyt alkaa:

Tarinan ensimmäinen vaihe oli nimeltään: APOVA-PROJEKTIN KYMMENEN PISTETTÄ JA PAPUKAIJAMERKKI.

Opettajaveteraani Räntti Muli ja kiertävä sirkuspelle Lolo-pelle päättivät järjestää kiertueen nuorten hyväksi noin vuonna 1999-2001 ja he keräsivät rahaa siihen aikaan 15-20-vuotiaille nuorille, joilla on Aspergerin syndrooma tai muita neuropsykologisia ongelmia kuten ADHD, ADD, Sensorisen integraation häiriö, lukihäiriö, Dysfasia, migreeni ja epilepsia. Mulilla ja Lolo-pellellä ei ollut kuitenkaan tavanomaista rahankeruukeinoa, vaan he päättivät tehdä diilin erään ison tavaratalon kanssa ja siellä tiettyinä päivinä esiintyä, jakaa karkkia ja esittää asiakkaille erilaisia hauskoja esityksiä ja vitsejä ja muutakin huumoripitoista ohjelmaa. He halusivat ohjelman osaksi tavaratalon markkinointia ja esittivät ideansa tavaratalon markkinointipäällikölle. Markkinointipäällikkönä toiminut nuori nainen aluksi ihmetteli, että mikä ihmeen Räntti Muli ja Lolo-pelle. Ja kieltäytyi moisesta hömpötyksestä. Mutta sitten kun Räntti ja Lolo sanoivat, että nyt on kyseessä neuropsykologisten erityisnuorten kuntoutus, jossa kerätään rahavaroja väliinputoojanuorille, jotka näyttävät kyllä tavalliselta ja ovat jopa älykkäitä, mutta joilla on suuria ongelmia sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja näin ollen huomattava syrjäytymisriski. Markkinointipäällikkö kuunteli asiaa tarkkaavaisena ja oli heti valmis auttamaan koska hän tunsi myötätuntoa ja sympatioita sellaisia nuoria kohtaan. Hän ilmaisi olevansa iloinen siitä, kun "Räntti Muli ja Lolo-pelle auttavat erityisnuoria". Ja niin pelle-esiintymiset saivat alkaa ja ihmiset sankoin joukoin saapuivat heitä katsomaan ja esityksiään, kun voisi sanoa, että "APOVA-projekti sai kymmenen pistettä ja papukaijamerkin".

Rahaa tuli kokoon runsaasti ja sen avulla saatiin perustettua erilaisia nuorten ryhmiä ja myös tietoa eri paikkoihin Aspergerin oireyhtymästä. APOVA-projektin alkuvaiheessa mukana kuvioissa oli myös 15-vuotias Asperger-tyttö nimeltä Helga-Maaria. Helga-Maaria ei ollut löytänyt peruskoulun päätyttyä sopivaa koulutuspaikkaa eikä työpaikkaa ja oli jäämässä myös työkyvyttömyyseläkkeelle suoraan peruskoulusta masennuksen ja erilaisten käytöshäiriöiden vuoksi. Eläke alkaisi hänen täyttäessään joulukuussa 16 vuotta. Helga-Maaria oli kuitenkin ollut sekä 8-luokan että 9.luokan viikon mittaisissa tet-jaksoissa eli työelämään tutustumisen jaksoilla siinä tavaratalossa, jossa Räntti Muli ja Lolo-pelle esiintyivät ja tehnyt siellä pullonlajitteluhommia ja tavaroiden järjestelyä ja keittänyt kahvia henkilökunnalle taukotilassa ja siistinyt taukotilan pöytää siellä ja myös hoitanut apulaisena erilaisia paperihommia ja monistanut ja tulostanut papereita. Helga-Maarian omana ohjaajana oli toiminut juuri se markkinointipäällikkö, johonka olivat Lolo ja Räntti olleet yhteydessä. Markkinointipäällikkö oli kertonut Helga-Maarian olleen hyvin hiljainen, vaisu ja omissa maailmoissaan oleva tyttö, joka teki kyllä kiltisti työtehtävät jotka pitikin tehdä, mutta Helga-Maaria oli ollut kovin erikoinen ja sulkeutunut. Ei ollut ymmärtänyt ilmeitä eikä eleitä eikä osannut reagoida niihin. Lisäksi Helga-Maaria oli vielä tet-harjoitteluitten jälkeenkin ottanut tiiviisti markkinointipäällikköön yhteyttä kirjeillä, tekstiviesteillä ja sähköposteilla ja mennyt oleskelemaan tavaratalon henkilökunnan tiloihin ja jopa kahvihuoneeseen ja sieltä yllättäen nurkan takaa ilmestynyt juttelemaan ja kertoilemaan asioitaan markkinointipäällikölle. Kerran tapahtui myös niin, että Helga-Maaria oli harhaillut taukotilassa ahdistuneena ja "muissa maailmoissa olevalta" vaikuttaneena. Silloin oli markkinointipäällikkö soittanut hätäkeskukseen ja hätäkeskuksesta oli otettu terveyskeskukseen yhteyttä ja pian tuli lääkäriaika ja Helga-Maariasta kirjoitettiin B-lausunto jolla Helga-Maaria pääsi työkyvyttömyyseläkkeelle suoraan peruskoulusta. Helga-Maaria kokeili jonkin aikaa päivätoimintaa eräässä erityisryhmille suunnatussa paikassa. Mutta siellä ei hommat luistaneet ja Helga-Maaria lopetti sen. Nyt siis Helga-Maaria oli täysin tyhjän panttina ja eläkeläisenä jo alaikäisenä. Mietittiin sitä, että jos olisi jotain työtoimintaa Helga-Maarialle järjestettävissä. Helga-Maaria kyseli työtoimintaa eräästä järjestöstä. Sinne ei häntä uskallettu ottaa kun ei ollut henkilöstöresursseja ohjaamaan Helga-Maariaa työtoiminnassa. Helga-Maarialla itsellään oli tosin paljon asiaan liittyviä haaveita ja haaveissa oli tavalla tai toisella koko ajan esillä Helga-Maarian entinen työpaikkaohjaaja, joka oli tavaratalon markkinointipäällikkö. Helga-Maaria otti esille sitä asiaa, että jos hän pääsisi sinne hoitamaan taukotilassa olevaa akvaariota. Asiasta neuvoteltiin pitkään ja lopulta hän pääsi sinne ja sai sieltä tuetun avotyön ja oli onnellinen saadessaan eläkkeestään huolimatta työskennellä yhdessä työpaikkaohjaajansa kanssa seuraavat kolme vuotta hoitaen akvaariota ja siistien pöytää ja lajitellen pulloja ja myös ohjaten ja neuvoen pullonlajittelutyöhön tulleita kehitysvammaisia avotyöntekijöitäkin. Siellä Helga-Maaria jutteli ihmisten kanssa ja ystävystyi ja tutustui eri henkilöihin ja mikä parasta, sai viettää aikaa rakkaan työpaikkaohjaajansa kanssa, joka oli hänen paras kaverinsa siitä huolimatta, vaikka Helga-Maaria olikin 16-vuotias ja työpaikkaohjaaja oli kolmekymppinen. Asperger-nuori yleensä ystävystyy helposti ikäänsä vanhemman ihmisen kanssa. Ja mitä niiden vuosien jälkeen sitten tapahtui ja minne Helga-Maaria pääsi sen jälkeen, on aivan toinen, oma tarinansa joka ei kuulu tähän ja jota ei ole tähän korrektia kertoa koska siinä oli mukana jokseenkin synkkiäkin tapahtumia, mutta sanottakoon ainoastaan sen, että vaikka vaikeaakin toisinaan oli, niin elämä jatkui. ja elämään kuuluu kaikenlaiset yllättävätkin asiat ja tilanteet.

Mutta APOVA-projektin ensimmäinen vaihe oli valoisa ja kaikin puolin onnistunutkin vaihe jota muisteltiin ilolla vielä kymmenen vuotta ensimmäisen vaiheen jälkeenkin. Se oli silloin tosiaan suunnattu nuorille.

APOVA-projektin toinen vaihe oli nimeltään: MUSTIA PILVIÄ APOVA-PROJEKTIN HORISONTISSA JA ANKEAA PYRISTELYÄ BYROKRATIAN RATTAISSA.

Kymmenen vuotta myöhemmin, eli noin vuonna 2011 olivat APOVA-projektin ensimmäisen vaiheen nuoret kasvaneet jo aikuisiksi. Kuitenkin oli niin, että vaikka onkin jo ohjelmaa, tukitoimia ja kuntoutusta Asperger-nuorille, niin Asperger-aikuisille sitä ei tahtonut millään löytyä. Taaskin erityisesti älykkäät mutta sosiaalisilta taidoiltaan kömpelöt jäivät väliinputoojiksi. Räntti Muli ja Lolo-pelle päättivät, että nyt on jälleen rahankeruun aika ja tällä kertaa he päättivätkin suunnata rahankeruun samoilla keinoilla, mutta toisella puolen Suomea. He matkustivat etelästä itään ja ottivat yhteyttä erään ison keskussairaalan kirurgian osaston ylilääkäriin. He kertoivat asiansa ja että ovat Räntti Muli ja Lolo-pelle ja haluavat rahankeruun ja pelle-esitykset osaksi kirurgian poliklinikan ja osastojen toimintaa. Ylilääkäri sanoi siihen aluksi ei. Hänkin kuten hänen edelläkävijänsä aikoinaan, ihmetteli, että mikä ihmeen Räntti Muli ja Lolo-pelle. Ja kieltäytyi ehdottomasti moisesta hömpötyksestä. Mutta kun Räntti ja Lolo kertoivat aikuisista, joilla on ongelmia sosiaalisissa taidoissa ja jotka näyttävät terveeltä, mutta silti ovat erikoisia ja poikkeavia, niin kirurgian osaston ylilääkäri kuunteli asiaa tarkkaavaisena ja oli heti valmis auttamaan, koska tunsi sympatioita ja myötätuntoa sellaisia aikuisia kohtaan. Ja niin tämä kirurgian osaston ylilääkärinä toiminut keski-ikäinen nainen suostui ehdotukseen ja iloitsi siitä, kun Räntti Muli ja Lolo-pelle auttavat erityistä tukea tarvitsevia aikuisia. Ja niin sai kirurgian polillakin pelle-esitykset alkaa ja ihmiset sankoin joukoin kerääntyivät niitä katsomaan ja kuuntelemaan. Tosin synkkiä pilviä oli ja jotkut tietyt henkilöt ei katsoneet asiaa hyvällä. He sanoivat, että "Ei kannata valittaa turhista asioista" ja "Ei ne Asperger-ihmiset mitään tukea tartte, ne pärjää omillaan!" ja vedottiin lakipykäliin ja yleisiin käytäntöihin ja virkoihin ja muuhun joutavanpäiväiseen ja haluttiin byrokratian menevän ihmisarvon edelle kun kuntouttaa yritettiin As-henkilöitä lähinnä moitteiden ja sanktioiden ja negatiivisen arvostelun keinoin. Joku luuli, että as-aikuisia ei ole ja että as on lastentauti joka katoaa kun ihminen täyttää 18-25 vuotta ja että jos se ei ala kadota niin sen ilmeneminen yritetään pakkohävittää "jatkuvan terapeuttisen otteen keinoin", joka useimmiten kesti henkilön koko loppu iän ja joka oli sitä, että "komennetaan henkilöä ja kielletään sitä kaikesta vähänkin poikkeavasta tavasta toimia". Jotkut jopa väittivät, että Asperger-ihmiset ovat uhka valtiolle, koska ajattelevat liikaa ja että on muka oikeinkin ettei as-henkilöitä suvaita ja ettei ihmisiltä voi odottaakaan suvaita as-henkilöitä. Vaikka muualla maailmassa, esim Englannissa, Ruotsissa, Usassa ja Australiassa hyväksytään as-henkilötkin koska on tietoa ja hyviä käytäntöjä tarpeeksi ja sosiaalinen integraatiokin siellä toteutuu. Mutta eipä niitten moittijoitten omakaan elämä kunnossa ollut ja osa heistä jäi kiinni erilaisista rötöksistä ja virkavirheistä ja osa joutui sairaslomalle ja osa joutui viraltaan pois ja vankilaan istumaan kun alkoi erinäisiä tapahtumia tulla julki, mutta sekin on jo toinen tarina. Hitaasti eteni asiat koska byrokratian rattaat ja vanhentuneet käytännöt ja viranomaistenkin ennakkoluulot, tyhmyys ja jopa narsistinen luonnehäiriökin hidasti asioiden etenemistä. Lääkefirmat halusivat rahastaa as-henkilöillä ja psykiatrit halusivat pitää As-henkilöitä mielisairaina ja rahastaa sillä, että kun as-aikuisten ongelmista ei tarpeeksi tiedetä, niin as-henkilöt sairastuvat huonon kohtelun tai ymmärtämättömän kohtelun ja ennakkoluulojen vuoksi ja joutuvat mielisairaalaan ja bisnes pyörii. Mutta niinkuin käy peltokanalle, joka hautoo sitä mitä ei ole muninut, niin ihmiset jotka vastustivat as-henkilöiden oikeaa kuntoutusta ja tiedon lisäämistä Aspergerista, "joutuivat päiviensä puolivälissä ne touhut jättämään ja heidän loppunsa oli houkan loppu." Mutta miten tämä ilmeni, siitä ei liene asiallista kertoa enempää mutta joka sydämessään tietää väärin toimineensa, parantakoon tapansa ja alkakoon omalta osaltaan auttaa heikompia lähimmäisiään ja kunnioittamaan heitä, se on ainut asia jonka voin sanoa niille, joilla on epärehelliset aikeet, jos he itse itsensä tunnistavat.

Kun asiat etenivät vihdoinkin ja rahaa saatiin kokoon, niin päätettiin perustaa APOVA-luokka sellaisille kuntoutustuella tai työkyvyttömyyseläkkeellä oleville Asperger, HFA, FAS, ADHD, Mielenterveysongelma, tai fyysistä sairauttakin poteville(esim kystinen fibroosi, syöpä, epilepsia, diabetes, migreeni jne) joilta on evätty kaikki tarpeelliset hoidot, kuntoutukset ja terapiat eläkkeen takia kun uskottiin henkilön olevan joko kokonaan tai ei ollenkaan työkykyinen. Ei ollut olemassa sellaista järjestelmää, joka mahdollistaa tuetun työn tekemisen ja muut palvelut, kuten psykoterapian tai neuropsykologisen kuntoutuksen. Niin, tämä APOVA-luokka oli lyhennettynä AikuisPotilaidenOppimisVaihtoehto. Sen oli tarkoitus olla aikuiskoulutuksen mukautettua opetusta/aikuisille tarkoitettua valmentavaa ja kuntouttavaa opetusta. Siihen kuului erilaisten elämänhallintataitojen, opiskelutaitojen ja työelämätaitojen sekä sosiaalisten vuorovaikutustaitojen opettelua, retkiä, tutustumiskäyntejä eri paikkoihin, vertaistukea toisten samassa tilanteessa olevien kanssa ja työharjoitteluja ja työkokeiluja sekä myöskin erilaisia koulutuskokeiluja eri oppilaitoksissa. Myöskin liikunnan harrastaminen ja säännöllinen uinti, lenkkeily ja keilailu ja kuntosaliharjoittelu kuului APOVA-luokan ohjelmaan. Koska mistään ei oikein saatu tiloja APOVA-luokalle, niin päätettiin perustaa APOVA-luokka erään hyvässä maineessa olevan ja laadukkaan kuntosalin tiloihin. Katsottiin sen olevan käytännöllistä jo senkin vuoksi, kun punttisali ja laitteissa kuntoilu, eli kuntosali, kuntosaliliikunta kuuluu muutenkin APOVA-luokan ohjelmaan. Kuntosalin toisesta kerroksesta löytyi tyhjä huone, johon laitettiin lappu, jossa lukee:"APOVA-luokka." APOVA-luokka oli siis suunnattu 20-65v ikäisille työkyvyttömille tai osatyökykyisille tai esim sairauden vuoksi työelämästä vetäytyneille aikuisille, joilla on lahjakkuutta ja älykkyyttä, mutta kuitenkin vaikeuksia sopeutua työyhteisön sääntöihin ja käytäntöihin, vaikeuksia sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tai vaikeuksia ilmaista tunteitaan tai pitää puoliaan tai joku fyysinen sairaus, kuten syöpä, FAS, Diabetes, Astma, migreeni epilepsia tai kystinen fibroosi, joka vaikeuttaa työntekoa ja työnsaantia, vaikka henkilö olisi sitä lukuunottamatta täysin terve ja työkykykyinen. Esimerkkitapauksia APOVA-luokan kohderyhmistä ovat esimerkiksi älykäs, taitava ja pätevä ja koulutettukin henkilö, joka koulutuksestaan ja älykkyydestään huolimatta hermostuu helposti työkavereihin, alaisiin tai asiakkaisiin, ei hallitse riittäviä sosiaalisia taitoja ja on keinoton ja voimaton kohdatessaan vaikeita asiakkaita ja joka muutenkin on henkisesti tai jopa fyysisesti erikoinen. Toinen potentiaalinen kohderyhmä on tavalliset ja muitten ihmisten kanssa hyvin toimeentulevat henkilöt, jotka ovat liiankin kilttejä ja hyväuskoisia ja helposti huijattavissa olevia ja joilla on vaikeuksia ilmaista tunteitaan ja pitää puoliaan. Nämä piirteet useinkin liittyvät Aspergerin oireyhtymään, Touretten oireyhtymään, ADHD:hen tai skitsofreniaan.

APOVA-luokkaan tuli seitsemän opiskelijaa. Heistä yksi oli monenlaisista psyykkisistä, fyysisistä ja neuropsykologisista vaivoista kärsivä nuori nainen, jolla on perussairautena vaikea Aspergerin oireyhtymä ja käyttäytymisongelmia jotka samanlaisia kuin tarinan alussa mainitulla Helga-Maariallakin. Toinen sinne ryhmään tullut henkilö oli keski-ikäinen nainen, jolla puutteelliset sosiaaliset taidot ja vahva taipumus hermostua vähän joka asiasta ja hänellä sulkeutuneisuus, epäkorrekti käytös ja toistuvat konfliktit ja huomattava erikoisuus vaikeuttivat työntekoa ja johtivat lopulta potkuihin töistä. Kolmas ryhmään tullut oli työelämän ulkopuolella oleva, fyysisesti sairas keski-ikäinen nainen jolla oli ollut monia allergioita ja syöpä, josta hän oli myös parantunut. Silti hän oli heikko ruumiillisesti ja halusi ajankuluksi ja virikkeiden vuoksi tulla ryhmään ja olihan hänelle hyvinkin tuttuja nuo tytöt, ketkä ennen häntä mainittiin, eli Asperger-tyttö ja Vauhtityttö jolla oli taipumus joka asiasta hermostumiseen. Tytöt ilahtuivat kovasti kun tuo fyysisesti sairas vanhempi rouva tuli luokalle myös. Neljäs ryhmään tullut oli pyörätuolissa oleva, auto-onnettomuuden takia vammautunut nainen jonka henkilökohtaisena avustajana toimi tuo ensiksimainittu ryhmäläinen joka oli entuudestaan tuttu hänelle jo ennen avustamishommaakin, mutta hieman toisessa yhteydessä. Pyörätuolinainenkin halusi lähteä virikkeitä ja ajankulua ryhmästä saamaan, koska eläkepäivät neljän seinän sisällä kuluivat hyvin hitaasti. Viides ryhmään tullut oli kovia kokenut mieshenkilö jolle myöskin oli ryhmää ehdotettu. Kuudes ryhmään tullut oli psykoottista masennusta ja fyysisiä sairauksiakin poteva nuori nainen ja seitsemäs ryhmäläinen oli alaikäinen ja varsinaisen kohderyhmän ulkopuolella oleva mutta erikoisluvalla ryhmään "kahden ryhmäläisen paikalle" otettu juuri peruskoulustaan päässyt 17-vuotias Downin syndroomaa sairastava poika. Down-poika oli tuttu ainakin kahdelle muullekin ryhmäläiselle jo entuudestaan. Hän oli toisena mainitun ryhmäläisen oma poika, rakastettu nuorimmainen ja iltatähti ja "äidin poika" tuolle toiseksimainitulle. Ensiksimainitullekin ryhmäläiselle Down-poika oli tuttu, koska ensiksimainittu oli usein hoitanut Down-poikaa kun Down-poika oli vauva. Ja hyvin oli ensiksimainitulta silloin sujuneet vaipanvaihdot, syöttämiset, pukemiset, kylvettämiset, päiväunille nukuttamiset, leikittämiset, vaunuissa työntelyt ja tuttipullosta juottamiset. Down-poika oli sekä äitinsä että vauva-ajan hoitajansa lemmikki ja erityisen rakas silmäterä äidilleen ja myös hoitotädilleen. Pian muutkin ryhmäläiset kiintyivät Down-poikaan ja niin Down-poika Jeremia oli pian koko ryhmän lemmikki ja silmäterä. Jeremian isosisko oli jo kotoa pois muuttanut ja työskenteli lääkärinä toisella puolen suomea. Jeremian äiti oli eläkkeellä ja Jeremia oli päässyt peruskoulusta ja äiti ja poika ajattelivat yhdessä lähteä koulunpenkille.

APOVA-luokan ohjelmaan kuului noin 4-8 tuntia kestävät koulupäivät, joiden aikana opiskeltiin ja harjoiteltiin käytännössä opiskeluvalmiuksia, työelämävalmiuksia ja sosiaalisia vuorovaikutustaitoja. Myös liikuntaa harrastettiin ja retkiä tehtiin, askarreltiin, tehtiin käsitöitä, opeteltiin tietotekniikkaa, ja tehtiin muitakin asioita. Ryhmäläiset olivat kovin erilaisia keskenään. Asperger-nainen ja erikoinen nainen hyötyivät kumpikin vuorovaikutustaitojen opettelusta. Asperger-nainen tarvitsi lisäksi myös harjoitusta työelämätaidoissa ja opiskelutaidoissa. Erikoisella naisella opiskelutaidot ja työelämävalmiudet olivat monivuotisen ja monipuolisen työhistorian ja myös opiskeluhistorian vuoksi hyvin hallussa. Fyysisesti sairaalla naisella oli hyvin hallussa vuorovaikutustaidot, työelämätaidot ja opiskelutaidot, mutta hän hyötyi erityisesti liikunnasta, retkistä ja käsitöistä. Down-poika tarvitsi apua ja harjoitusta kaikissa taidoissa, joita ryhmässä harjoiteltiin ja lisäksi myös päivittäistoimissa. Down-pojan ja pyörätuolinaisen kohdalla jouduttiin vaikeavammaisuuden vuoksi mukauttamaan käytäntöjä ja harjoituksia. Mielenterveyskuntoutujat hyötyivät kaikista opeteltavista taidoista ja harjoituksista melko tasaisesti. Opiskelussa hyödynnettiin näin ollen jokaisen henkilön omia vahvuuksia. Sen joka oli taitava, sai opettaa ja ohjata ja auttaa heikompitasoisempia. Asperger-naisella oli hyvä mielikuvitus ja kirjallisesti ja verbaalisesti hän oli lahjakas ja usein kirjoitti tarinoita muitten ryhmäläisten iloksi. Erikoinen nainen oli älykäs ja matemaattisesti lahjakas ja omasi paljon tietoa eräästä fyysisestä sairaudesta, josta hän sai toisinaan luennoida muillekin ryhmäläisille. Fyysisesti sairas nainen oli hyvä kuuntelija ja osasi rohkaista ja lohduttaa niitä joilla on pelkoja ja huolia tai mieli maassa. Pyörätuolinainen oli järkevä ja käytännöllinen ja realistinen ja neuvoi muita mielellään erilaisissa käytännön asioissa. Down-poika oli iloinen, seurallinen ja hymyilevä poika jolla oli erityisen hyvät sosiaaliset vuorovaikutustaidot ja rohkeutta sosiaalisissa tilanteissa. Mielenterveyskuntoutujista toisella oli taiteellista lahjakkuutta ja hän maalasi tauluja kaikkien iloksi ja toisella mielenterveyskuntoutujalla oli hyvä huumorintaju ja hauskoja juttuja. Ryhmä toimi siis hyvin ja kaikkien kyvyille ja taidoille oli käyttöä.

Kun ryhmän ohjelmaan kuuluivat myöskin työkokeilut, niin paikkoja jonne kyseltiin näitä ihmisiä työharjoitteluihin, olivat erilaiset kaupat, keittiöt, järjestöt ja seurakunnat. Myös eläintenhoitotehtävistä eräskin piti paljon. Ja kirpputori oli lisäksi yksi sellainen johon eräs pääsi myöskin työkokeiluun. Asperger-nainen ja Down-poika olivat työharjoitteluista eniten hyötyviä henkilöitä. Fyysisesti sairaan naisen ja pyörätuolinaisen kohdalla ei mietitty työkokeiluita koska heillä on tavallaan varsinainen työelämä jo ohi iän tai vaikean sairauden vuoksi. Heille mietittiin työn sijasta fysioterapiaa ja fysikaalista kuntoutusta ja usein heillä oli laitoskuntoutusjakso jossain fysikaalisessa kuntoutuskeskuksessa sillä aikaa kun muilla ryhmäläisillä oli työharjoittelu. Erikoisen naisen kohdalla mietittiin ammatinvaihtoa ja ammatillista uudelleenkouluttautumista APOVA-luokan jälkeen. Erikoinen nainen haaveili pääsevänsä neuropsykologiseksi valmentajaksi ja hänen kohdallaan suunniteltiin, että eräs paikallinen vammaispalvelusäätiö kouluttaa hänet neuropsykologiseksi valmentajaksi. Mielenterveyskuntoutujien kohdalla pohdittiin paluuta työelämään ja koulutusta vastaaviin töihin.

Näillä ryhmäläisillä oli ryhmän lisäksi myös jokaisella oma hoitokontaktinsa hoitavaan tahoon ja ryhmä teki hoitotahojen kanssa yhteistyötä. Down-pojalla oli hoitokontakti erityishuollon kuntayhtymään ja Asperger-naisella vammaispalvelusäätiön kuntoutuspalveluihin. Mielenterveyskuntoutujilla oli hoitokontakteja mielenterveyspolille ja terapeutteihin ja psykiatreihin ja fyysisesti sairaalla naisella keskussairaalan poliklinikalla tapahtuvaan sairauteen liittyvään terveydentilan seurantaan. Erikoisella naisella oli terapiakontakti terapeuttiin, joka oli ollut mukana perustamassa tätä ryhmää. Pyörätuolinaisella oli fysioterapiakontakti fysioterapeutilleen ja vammaispalveluna avustaja joka oli siis ryhmässä mukana toimiva Asperger-nainen. ja hänet oli pyörätuolinainen avustajakseen palkannut.

Kun se APOVA-luokka oli kuntosalin yhteydessä, niin se herätti ihmetystä kuntosalin asiakkaissa ja he usein naureskelivat ja ihmettelivät sitä, kun on olemassa joku APOVA-luokka ja he ihmettelivät näitä "kuntosalin apuva-tyyppejä" ja kuvittelivat heidän olevan samanlaisia kuin Bulttibois-ohjelman apuva-tyyppi. Usein jotkut huutelivat härnäämistarkoituksessa "Apuva apuva aa puu va!" ja osa tuijotti jo sitäkin kun eräs ryhmäläisistä oli kuntosalin entinen vakiokävijä ja joka nyt pyörätuolissa jonkun ylipainoisen Aspergeria sairastavan nuoren naisen työntämänä menee siellä muitten apuva-tyyppien mukana. Ja eräs ryhmäläinen oli heidän mielestään muutenkin apuva-tyypin näköinen. ja kaikki olivat heidän mielestään enemmän tai vähemmän reppanoita. Usein he ihmettelivät että mikä ihmeen APOVA-luokka. Mutta sitten päätettiin, että APOVA-luokasta julkaistaan lehdessä juttu ja niin siinä lehdessä komeili koko APOVA-luokka joka haastattelussaan vakuutti, että he ovat kyllä vammaisia tai pitkäaikaissairaita henkisesti tai fyysisesti tai neurologisesti, mutta he ovat ihmisiä muitten joukossa eivätkä anna vammaisuuden olla esteenä aktiiviselle elämälle. Kun ihmiset lukivat sen lehtijutun, he oppivat, että ei elämässä ole tärkeää se, millaista se on, vaan miten sen ottaa.