Kehitysvammainen lapsi ainoana lapsena ?

Hei Sirpa!
Minulla ei ole aivan vastaavaa tilannetta kuin sinulla, mutta melkein kuitenkin. Minulla on kaksi kehitysvammaista lasta, ei muita lapsia. Ovat pieniä vielä. Olen nyt jo ajatellut samalla lailla kuin sinäkin, että mitä sitten vanhempana, epäonnistumisen tunteet jne. Luulen, että jollain muullakin voi olla samoja ajatuksia. Vielä voisi olla mahdollisuus saada lapsi, mutta en tiedä jaksanko siihen testien ja epävarmuuden rumbaan enää lähteä. Kamalalta tuntuu. Tästä ei taida olla apua, mutta halusin vain kertoa ettet ainakaan ole ainoa joka tuntee näin. Jokaiseltahan ne lapset ennemmin tai myöhemmin kotoa lähtevät. Olisiko sinulla joku itsellesi tärkeä/kiinnostava asia johon voisit paremmin paneutua nyt kun on aikaa? Itse olen ajatellut asiaa osittain tuolla lailla.

Minunkin kehitysvammainen lapsi, kohta 8v poika on ainokaiseni ja siksi myös jää.

Samoja ajatuksia on minunkin mieleeni jo ehtinyt tulemaan.

Et ole mitenkään yksin.
Voimia meille.

Varmasti samoja tunteita kaikki vanhemmat käyvät läpi varsinkin kun on "vain" kehitysvammainen lapsi.
Itsekin olen asiaa miettinyt vaikka tyttömme on vielä pieni. olen ajatellut niin että jos emme tee enempää lapsia, hoidan ainokaiseni parhaalla mahdollisella tavalla. siitä voit olla ylpeä että olet jaksanut erityiselämän paineet vuosien ja vuosien ajan. elämällä on varmasti sinulle paljon muuta annettavaa kuin biologiset lapsen lapset tms.
vammaisen lapsen kanssa eläminen opettaa paljon josta voi olla myöhemmässäkin elämässä suurta hyötyä.
ymmärrän täysin tunteesi, ne ovat aivan normaaleja.
nyt sinulla alkaa olla aikaa miettiä myös mitä itse haluat tehdä. anna itsellesi aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen, olen varma että tulevaisuuskin alkaa näyttämään valoisammalta kun pohdit asiaa.
elämässä on niin paljon muutakin kuin lapset.
mikä sen hienompi asia kuin se että on kasvattanut rakastaen erityislapsensa!!
ehdit saamaan aikaan vielä paljon muutakin!

Minun kehitysvammainen lapseni on 5 ja olen käynyt itsesyytökset läpi ja tunnen vieläkin suurta alemmuutta toisten rinnalla,en millään halua lähteä ihmisten-ilmoille töllisteltäväksi ja kysely rumpaan.lapseni oppi 3v kävelmään ja ei puhu lauseita joitakin sanoja tulee. ihana kuulla että muillakin on vaikeeta kun tuntee että on näiden asioitten kanssa yksin.

moi!
minulla on 3 lasta, joista yhdelä on halkio ja toisella keliakia ja kolmannella tuberoosiskleroosis. silti tunnen samoin pienimmän kanssa ja ajattelen että kun kaksi isompaa saa ehkä lapsia mutta kun pienimmäinen ehkä ja ei.miten kohdata asia sitten kun se on tosiaan ajankohtanen. voimia et ole yksin, meitä on monta

Heippa! Toivoisin saavani ystäväkseni jonkun äidin, jolla on ehkä samanlaisia kokemuksia. Mulla on 6 v tyttö, keskivaikeasti kehitysvammainen, sairastaa epilepsiaa ja jolla on käyttäytymis häiriöitä. Erittäin haasteellinen lapsi... Olen yksinhuoltaja ja voimat lopussa välillä. Palvelut pelaa suhkoht hyvin, mutta ne ymmärtäväiset ystävät on hukassa...

Kirjotella voit sähköpostiini paivijuvonen@hotmail.com

Hei,
Yhden lapsen vanhempana voi olla onnellinen, koska olet osannut arvioida resurssisi oikein. Nyt voisi olla aika ryhtyä vaikka tukihenkilöksi tai tukiperheeksi. Tavallisia, vammattomia lapsia on vailla turvallista aikuista. Nyt voit nauttia vieraan lapsesta, ja tiedät, kuinka paljon lapsen kuuluu saada huomiota. Sijaiskoteja myös kysytään, koska niistä on pula.

Hei. Olen myös 7 vuotiaan keharipojan yh. Olen ollut aina yksin, siis halunnut lapsen yksin. Rankkaa on mutta kahta en vaihda... ;) toinen on poikani ja toinen... hmm Turun sinappi. Anteeksi huumori. Mutta ymmärrän täysin teidän tunteet. Samassa veneessä ollaan.

Olen tukiperheäiti , jolle on siunaantunut monta ihanaa kehitysvammaista lasta. Eivät ole omiani, vaikka olen kyllä mielissäni, jos niin luullaan. Ymmärrän kyllä biologisten äitien väsymyksen ja uupumuksen.Ajattelin vain kertoa teille, että oma lapsettomuuteni on ollut niin vaikeaa kestää silloin kun vielä yritti,toivoi ja pelkäsi, että vei vuosia päästä siitä yli. Ja nyt kun sisarukseni ja ystäväni alkavat tulla mummeiksi, kipu iski taas yllättäen, - kun ei ole äiti, ei tule lapsenlapsiakaan. Mutta halusin kommentoida, että kaikkia lapsia voi rakastaa ja tehdä heille hyvää, olivatpa omia tai eivät. samalla purkaa vahvaa hoitoviettiään ja helpottaa väsyneiden vanhempien oloa.

No nyt varmaan ymmärrät tuntemisiani olen
sydämestäni toivonut lasta,käynyt läpi rankat lapsettomuushoidot ja palkaksi sain kehitysvammasen lapsen kaiken sen toivon ja unelmien jälkeen, jäljelle jää nyt ihmisten pitkät katseet. tuntuu että sydätä riipoo. mutta silti niin rakas lapsi.

Minulla on lähisukulainen, joka on käynyt läpi kaikki mahdolliset silloiset lapsettomuushoidon kuviot ja aina alkaneet raskaudet päätyivät keskenmenoon. Kun sitten odotin omaa kehitysvammaistani, hän ei voinut mitenkään käsittää sitä, miksi en tehnyt aborttia. Ja ilmaisi asian minulle todella suoraan...
Täytyy myöntää, että en omalla ymmärrykselläni ole ikinä käsittänyt hänen ajattelumaailmaansa, vaikka paljon sitä olen pohtinut. No, hän adoptoi sitten lapsen, joka osottautui myöhemmin monin tavoin erityiseksi, joten helpolla ei hänkään päässyt. Tai pääse, sillä ikuistahan tämä äitiys on, on se sitten miten alkanut ja/tai asuu lapsi sitten lähellä tai kaukana.
Jotenkin minulla ei ole ollut rohkeutta ottaa asiaa esille näiden vuosien jälkeen. Ehkä sekin hetki vielä koittaa, mene ja tiedä.

Äidit hyvät oletteko miettineet, miksi häpeätte lapsianne.
Itse olen vienyt lasta nyt jo nuorta kaikkialle enkä ole ymmärtänyt häntä hävetä. Ajattelen että tämäkin lapsi on lahja perheellemme, mikä minä olen sanomaan lahjan antajalle: miksi minulle tällaisen lahjan annoit?
Jos joku "töllöttää" katson reilusti takaisin ja tervehdin häntä.

olen siitä todella iloinen että meillä on lapsi ja sellainen vielä jolta saa rakkautta todella konkreettisesti tuntea. mutta vällillä ajattelee että miksi meille. pelkää etten katkeroidu. eniten tuskaa on tuonut toiset ihmiset.

Pellavapää poika meille tuli, rakkautta jakaa rajatonta ja iloa naurua surua väsymystä ennenkokematonta. Synnyttänyt nainen ei äidikseen halunnut, meillä ainokaisena saa paistatella.

Vammaisen lapsen kanssa eläminen vaatii vahvoja hermoja ja henkisen ja fyysisen jaksamisen venymistä uskomattomalla tavalla. Halusimme tämän lapsen, tiesimme vammasta ja halusimme silti. Mutta emme tienneet minkä "paketin" lapsen lisäksi saimme: sukulaisten ihmettelyn ja toiveet "tehkää nyt se TERVE lapsi". Milläs teet, ei se tekemällä tule ja jos tulisi niin yhtä vammainen voisi olla! Sikiöseulonnoissa löytyy vain murto-osa vammoista, ja olisiko meidänkin pojan pitänyt kuolla vammansa vuoksi?!

Pelkästään ovesta ulos meneneminen lapsen kanssa vaatii henkistä kanttia vastata ventovieraiden ihmettelyihin ja monenmoisiin kommentteihin.

Kyllä itsekin tervettä lasta vielä kaipaa, ja ollaan päätetty, että jos omaa ei saa, niin maailma on täynnään kodittomia ja kaltoinkohdeltuja lapsia. Mutta mikään ei takaa, että lapsi on terve, se on taivaan tosi.

Jos joku haluaa viestiä s-postilla, niin reippaasti laittaa ajatuksiaan ohobit@yahoo.com