Voiko lapsen antaa pois?

Tämä kysymys on hirveä,kauhea,kamala, tiedän.
Mutta kysyn sen kuitenkin:
jos syntyvä lapsi on vanhemmille yllätyksenä vammainen, esim. down-lapsi, voiko hänet "antaa pois"?
Jos voi niin mihin?
Kysymys kuulostaa ihan pöhköltä, mutta tuli mieleeni kun luin tuosta vierestä perheiden kokemuksia. Yksi äiti kirjoitti että "en halunnut antaa lastani pois" tms.
Onko ylipäätään mahdollista luopua lapsesta? Jos omat voimavarat ja kyvyt eivät riitä vammaisen lapsen vanhemmuuteen.

Moikka,

kyllähän lapsen voi luovuttaa adobtoitavaksi kuka tahansa. Olkoon vammainen tai ei.
Toki varmaankin ensiksi pyydetään vanhempia/äitiä vielä harkitsemaan asiaa. Ja joku hakinta-aikakin voi olla.
Kun oma ds-lapseni syntyi yllätyksenä niin meille sanottiin, että jos te ette tätä lasta halua, niin moni muu haluaa kyllä Suomessakin. Tätä vaihtoehtoa siis jopa tarjottiin meille. Se kyllä tuntui ihan mahdottomalta jo ensitiedonkin aikana ja myöhemminkin. Mutta on niitä jotka laittavat lapsensa laitokseen vammaisuuden vuoksi ja eivät pidä mitään yhteyttä. On myös niitä, jotka antavat lapsen sijaisperheeseen tai adobtoitavaksi. Ja kannattaa muistaa, että myös terveiden lasten vanhemmat / yksinhuoltajaäiti voi antaa lapsensa pois. Ja näin tehdäänkin vielä nykyaikanakin.
Joku voi myös sikiödiagnostiikan vuoksi tietää odottavansa vaikkapa downlasta ja päättää synnyttää ja antaa pois. Hän ei ehkä kykene vakaumuksensa tai muun syyn vuoksi tekemään aborttia, mutta ei halua pitää lastakaan.




Minulla on leikki-ikäinen downtyttö, yllätysdowni, jonka olisin ilomielin suonut kuolevan pois heti synnyttyään. Nyt olisin valmis adoptoimaan perheeseen toisenkin downin, jos siis yleensäkään olisimme adotoimassa lasta. Tiedän, että näitä lapsia annetaan pois, ja hyvin rakastaviin ja heitä odottaviin perheisiin ne taitavat päätyä!

Minusta sellainen ratkaisu on hyvä kaikkien kannalta. Erityisesti arvostan niitä äitejä, jotka antavat lapsensa jatkaa elämää ja lahjoittavat lapsensa jopa toiseen perheeseen jakamaan rakkautta.

(Taisin paasata kuin uskovainen, vaikken olekaan).

Leena, Arunin äiti
Moi vaan Leena!

Minä ottaisin myös toisenkin ds-lapsen. Alkujärkytyksen jälkeen huomasin, ettei tämä nyt niin kamalaa elämää olekaan.
Ds-lapset ovat ihania siinä missä muutkin lapset. Jollakin tavalla erityislapsi voi tulla vanhemmille vielä läheisemmäksi kuin tavislapsi, vaikka kaikki tietenkin ovat ihania (ainakin meillä).
Downlapsi on tuonut perheeseemme niin paljon hyvää tullessaan, että ei olisi alkuun uskonut jos joku olisi näin ennustanut.

Hannele, Joonaksen äiti
Nuo vuoropuhelut olisi ollut hyvä kuulla ennen keskeytystäni. Kaipasin tietoa,mutta mistäpä sitä parissa päivässä sai. Lääkärikään kun ei edes tiennyt mitä aivoissa olevat sykkyrät ovat tai mitä merkitsevät. Ei täällä sattus kellään oleen tietoa:"plexus choroideukset eivät tasakaikuiset vaan juostemaiset" mitä tarkoittanee tai onko jollakin ollut samanlaisia? Yksin en päätöstäni tehnyt, vaikka äidillähän se lopullinen päätösvalta raskauden suhteen vissiin on. Katumus on suuri ja paha olo siitä mitä tuli tehtyä.
Hei Voimato!

Olet joutunut aika rankkaan tilanteeseen, niin kuin monet muutkin äidit saatuaan tietää, että sikiössä onkin joku poikkeavuus. Siinä usein on kova kiire päätösten teon kanssa ja vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin ei ole. Nuo pleksukset erittävät aivoissa aivonesteen. Jos niissä on jotain vikaa, niin aivonesteen eritys voi olla poikkeava ja aivojen rakenne muutenkin. Jos raskausaikana olisi varmuudella tiedetty ettei tuo aiheuta ongelmaa lapselle, niin olisihan se teille kerrottu.
Sikiödiagnostiikkaa ollaan yhtenäistämässä Suomessa samanlaiseksi kaikissa kunnissa ja myös niiden laatu pyritään parantamaan ja toivottavsti myös riittävää neuvontaa.
Monet varmasti ovat samassa tilanteessa sitten katuneet ja surreet ja jälkikäteen käy mielessä, että miksi en tehnyt toisin. Nämä on niin vaikeita asioita päätettäväksi kun vain toisen voi valita vaihtoehdoista ja se on sitten peruuttamatonta.
Kun downvauva tai muuten vammainen vauva syntyy, niin jotkut todellakin luopuvat lapsestaa. Useimmat eivät. Alkujärkytys voi olla suuri ja joku toivoo jopa lapsen kuolemaa, mutta sitten myöhemmin tilanne muuttuu ja lapsesta tulee hyvin rakas. Tämä on se tavallisin tarina. On kuitenkin niitäkin vanhempia, jotka eivät voi kiintyä lapseensa. Tällöin lapsi annetaan pois tai perhe hajoaa. Voihan joskus olla niin, että jompi kumpi vanhemmista haluaa " lähteä" kun ei kestä tilannetta. Joku lähtee perheestä ja joku lähtee kaikesta.
Sikiödiagnostiikalla on hyviä puolia, mutta myös niitä vaikeita päätöksiä joudutaan sen vuoksi välillä tekemään. On hyvä kun teitte päätöksen yhdessä. Sillä tiellä on helpompi molemmille jatkaa matkaa tulevaisuuteen ja toivottavasti pääset asian yli.

Jaksamisia sinulle!
Hannele ja Leena,
kiitos vastauksistanne.
entä jos lapsi on muuten vammainen (esim.vaikeasti kehitysvammainen,liikuntavammainen), ottaisitteko Te sitten hänet vai ainoastaan down-lapsen?
Eli onko vaikeasti kehitysvammaisille ottajia? Mitä jos äiti/isä ei jaksa, kukaan ei halua adoptoida- mihin lapsi sijoitetaan? Laitokseen?
M: kyllä minä ottaisin nyt muunkin kuin downlapsen. Tyttöni on opettanut minulle mielettömän paljon elämän monimuotoisuudesta. Minulle, joka ennen hädin tuskin pidin kehitysvammaisia edes ihmisinä. En tosin edes ajatellut asiaa - miksi minun olisi pitänyt, kun "onneksi" noita vammaisia ei yleensä paljoa kohdannut? Tyttöni synnyttyä olen kohdannut sekä downeja että vaikeammin vammaisia, ja näen heistä jokaisessa Ihmisen, johon haluaisin tutustua ja jota arvostan.

Toisaalta, vaikka nyt itse olisinkin valmis hoitamaan vammaista lasta yötä päivää (tyttöni ei tarvitse sellaista hoitoa, vaan käyn normaalisti töissä ja elämä on muutenkin ihan normaalia), pidän ehdottomana vaatimuksena, että vanhempia ei saa sitoa lapsen hoitoon enempää kuin itse haluavat. Siinä siis kuitenkin on minun rajani: taakan on oltava kohtuullinen, sille on löydettävä jakajia. Jos joku sanoo, että kaikkien vammaisten olisi saatava syntyä, mutta tuo henkilö toisaalta vastustaa yhteiskunnan tukea vammaisille, se on mielestäni todella väärin.

Oikeastaan lapsen antaminen adoptoitavaksi tai muuten vieraiden hoitoon onkin vain taakan jakamista tai poistamista. Siihen on vanhemmilla oltava oikeus sekä käytännössä että meidän moraalikäsityksissämme (eli sellaisia vanhempia ei pidä tuomita).
Ei sillä ole väliä mikä vamma lapsella on. Lapsi on lapsi ja rakas vamman laadusta huolimatta. Mikään vamma ei ole toista parempi tai huonompi. Toki on vanhempia jotka eivät voi kiintyä vammaiseen lapseen tai hoitotaakka on jostakin syystä ylivoimainen. Silloin on hyvä jos lapsen voi antaa paermpaan hoitopaikkaan kun mitä itsellä on tarjolla. Jos lapsi on liian suureksi taakaksi tai häntä ei rakasteta, on silloin mikä tahansa turvaa antava paikka parempi kuin koti. Paikka voi olla toinen perhe, vammaislaitos tai lastenkotityyppinen.
Sairaalassa lapsen syntymän jälkeen ja kotiuduttua on kahdeksan viikon harkinta-aika, haluaako lapsensa antaa pois. Nämä ovat raskaita päätöksiä. Mikäli perheessä on jo ennestään lapsia, suomalaisia adoptiolapsia on erittäin vaikeaa saada, helpommin saa, jos on valmis ottamaan erityistä hoitoa ja kasvatusta vaativan lapsen. Muutoin kyseeseen tulee ulkomainen adoptio. Samoin huumeäitien lapsia, voi joskus saada, onhan lapsilla usein erittäin vaikeita sairauksia ja vammoja silloinkin. Ensisijaisesti lapset sijoitetaan sukulaisten hoiviin, jos mahdollista, esimerkiksi liikennekuolonkolaritilanteissa. LAPSEN PARAS RATKAISKOON. Lapsen on paras olla kodissa, jossa häntä jaksetaan hoitaa hyvin. Suurinta äidinrakkautta voi olla myöskin lapsestaan luopuminen syystä tai toisesta, olethan silti aina lapsen biologinen äiti. Puhu asoista oikeilla nimillä riittävän ajoissa jo ennen synnytystä esimerkiksi neuvolassa, lähipiirikin ehtii silloin asiaan paremmin valmistautua, teit niin tai näin olet oiketettu kaikkeen mahdolliseen tukeen ja apuun.
voimaton, älä ihmeessä anna mielesi mmasentua moisesta jos abortoit down lapsen teit lapselle parhaan työn. ei downin tarvinnut syntyä tänne to isten tuijotettavaksi ja taakaksi vanhemmille. Meille kävi niin nyt joudun opetella elämää tuntemattoman lapsen kanssa johon minulla ei ole mitään tunteita. olisin varmasti hänet abortoinut jos olisin tiennyt. sillä hän todella sotki perheelämämme ja teki siitä ainaista taistelua jostain tuesta sosiaalitätien kanssa joita emme olleet ikinä ennen tavanneet.
Aika ajoin käyn täällä palstalla. Edelleen suren lastani, vaikkakaan en enää tiedä mitkä tunteet on päällimmäisenä. Sekö että ei tullut tervettä lasta... Luonteeltani kun utelias olen, olisin mielelläni halunnut nähdä down tulokkaan. Vaikkakaan lapsen synnyttyä sitä ei olisi voinut enää palauttaa, kuten ei voinut perua keskeytystäkään, kun sen jo oli tehnyt. Heilläkin kun on eriasteisia vammoja. Joistakin lapsista kun ei aina heti edes huomaa ovatko downeja. Tiedän kyllä, että työtä lapsi olisi vaatinut ja sitä omaa jaksamista pelkäsinkin. Lapsi joka kärsii muutenkin, ei olisi ollut kiva, että äiti jaksamattomuudellaan olisi pahentanut lapsen oloa, vaikka downit ovatkin posítiivisia ja iloisia lapsia kuulopuheitten mukaan. On tämä maailma niin epäoikeudenmukainen toisinaan. Miksi näitä sairaita lapsia edes syntyy? Mistä kaikki sairaudet johtuu? Tuntuu, että maailma on mätää täynnä. Miksi sairaan lapsen eduista tarvitsee tapella, miksei niitä voi automaattisesti saada jokainen, joka hoitaa sairasta lasta ja kun tuo downina oleminen on selvää kaikkine vaivoineen. Jaksamista sinulle tuplaten. Toivottavasti saat jostakin tukea ja lepohetkiä itsellesi. Kun kuulisikin enemmän sinunlaisia viestejä tulisi järkiinsä ja lopettaisi omat pähkäilynsä asian kanssa tai en tiedä. Nämä ovat niin vaikeita asioita. Olisi mielenkiintoista kuulla sinusta enemmänkin minkälainen elämäntilanne sinulla on ollut downin äiti-ei omasta halusta. Onko muita lapsia esim? Sinä et tutkimuksissa käynyt sitten vai oliko ikäsi, että et kuulunut sen piiriin? Näin ne kysymykset alkaa heti päässä risteilemään.
Hei voimaton!

Kiitos viestistäsi, jossa kerrot tunnoistasi keskeytyksen jälkeisessä elämässä. Itselläni on kohta 12v downtyttö ja aika-ajoin olen pohtinut sitä, millaista elämäni olisi, jos aikanaan olisin päätynyt aborttiin... (En siis ole downäiti-ei omasta halusta, vaan tavallaan downäiti omasta halusta, koska mahdollisuus aborttiin minulla oli, mutta en sitä käyttänyt...)
Meillä on neljä lasta ja Tuulikkimme porskuttaa siellä muiden joukossa. Nykyään en enää kovastikaan ajattele Tuulikin vammaisuutta muuten kuin lisääntyneinä lääkärissäkäynteinä ja muina asioiden hoitona. Tosin uutta on edessä, kun yläasteelle siirtyminen tapahtuu tämän talven jälkeen.
Vaikka päivääkään en vaihtaisi pois, en voi kieltää, etteikö raskasta olisi ollut. Kuinka paljon siitä sitten on ollut Tuulikin kehitysvammaisuudesta johtuvaa ja kuinka paljon sitä, että kakki lapset stntyivät niin peräkkäin vajaan seitsemän vuoden sisällä. Nyt toipuilen kroonistuneesta väsymyksestä ja etsin elämääni uusia piristystä tuovia muotoja.
Niin tämä elämä vain menee, että meillä jokaisella on taakkamme kannettavanamme, jokaisella omamme. Ja vaikka ne usein ovat raskaitakin, tuovat ne useinmiten mukanaan uutta ymmärrystä. "Vaikka valot ja varjot vaihtelevat, ne on toisiaan varten olemassa. Pimeinkin yö aavistamattaan kantaa aamua kainalossaan." laulaa Tuomari Nurmio.
Voimia sinulle sinne ja kaikkea hyvää!

tv Sirpa
Hei kaikille!

Minun näkökulmani asiaan on aika toisenlainen kuin teidän äitien, sillä minulle ei ole ainuttakaan omaa lasta eikä raskautta takana. Sen sijaan olen opiskelemassa alaa ja suuntautumassa vammaisten lasten parissa tehtävään työhön.

Sinulle, Voimaton, suosittelisin käyntiä esimerkiksi vammaisjärjestöjen tapaamisissa, joissa näkisit vammaisia lapsia todellisessa elämässä. Itse olen tällaisissa tapaamisissa, niin sanotuissa vertaistukiryhmissä ollut lastenhoitajana ja kokemus on ollut ainoastaan positiivinen. Olen yllättynyt siitä, kuinka "tavallisia" nämä lapset ovatkaan, kuinka taitavia ja sosiaalisia ja samalla persoonallisia he ovat, samoin kuin kuka tahansa lapsi. Tällaisessa tapaamisessa ja tutustumisessa tärkeintä ovat Sinun omat tunteesi, jotka tilanne herättää: se ei ehkä ole kaikille positiivinen tilanne. Mielestäni kuitenkin oma kokemus on se, joka avaa oven tähän maailmaan, sillä jokaisen henkilökohtainen kokemus tilanteesta on erilainen.

Vaikeavammainen lapsi tuo mukanaan aina työtä ja myös ristiriitaisia tunteita lasta kohtaan. Useat vanhemmat tukeutuvat apuun hoidossa ja lapsen koti saattaa olla laitoksessa. Silti lapsi voi olla osa perhettä. Tärkeintä ovat omat tunteesi siitä, jaksatko ja miten paljon.

Kuuntele siis itseäsi ja omia rehellisiä tuntemuksiasi. Usein vanhemmalle annettava tieto vammoista on negatiivissävytteistä, ja vammaisen lapsen synnyttämistä saatetaan ihmetellä ja aborttia suosia. Tällaisessa tilanteessa omien ajatusten rehellinen kuuntelu voi olla ylitsepääsemättömän vaikeaa, kun vanhempi joutuu puolustuskannalle. On kuitenkin tärkeä muistaa, että asia koskee SINUA ja SINÄ päätät.

Mielestäni suurin asia, jonka ihmiselle voi antaa, on elämä. Sinä annat sen lapsellesi, ja joku toinen voi antaa Hänelle hänen tarvitseman hoivan ja rakkauden. Lapsesta luopuminen raskauden ja synnytyksen jälkeen on vaikeaa tunteiden tasollakin ja ehkä siksi abortti houkuttelee, mutta vammaisenkin lapsen elämä on elämisen arvoista, vaikkei samanlaista kuin meidän.
Alan opiskelija: Kannattaisikohan lukea viestit uudestaan? Voimaton on tehnyt abortin Downin syndrooman vuoksi. Miksi hänen pitäisi vielä käydä tutustumassa vammaisiin. Toivottavasti olet työssäsi vähän tarkempi.

Itse voisin sanoa, etten mistään hinnasta antaisi vammaisia lapsiani (2 kappaletta) pois, mutta nyt kolmatta yrittäessämme käytän kyllä kaikki mahdolliset keinot välttääkseni uusien syntymisen meidän perheeseen. Itse en missään nimessä haluaisi enää aiheuttaa sitä kärsimystä yhdellekään lapselle, minkä kaksi vanhinta lastamme joutuvat kestämään. Jos kaikesta huolimatta vielä kolmaskin vammainen syntyisi, saisi hän elää perheen yhtenä täysvaltaisena ja rakastettuna jäsenenä, niin kuin muutkin lapsemme.

Meidän down poikamme on nyt reipas vuoden ikäinen ja ensimmäinen lapsemme. Saimme tietää hänen ominaisuudestaan ennen syntymäänsä ja siten rauhassa käsitellä koko tunteiden skaalan minkä tieto meissä aiheutti. Viikolle 30 asti uskoimme saavamme tavislapsen eikä mahdollisuutta aborttiin olisi ollutkaan. Tietoa oli hyvin vähän saatavilla ja se vähä mitä netistä luimme oli liitännäissairauksien lista. Ikään kuin rivien välistä olisi haluttu vain kertoa että tulossa on hyvin sairas lapsi. Olin vihainen kun ihanne vauvakuva varastettiin minulta ja sen tilalle tuli joku vieras, tuntematon otus jonka hengissä selviytymisestä ei voinut edes olla varma. Kun lapsemme sitten syntyi viikolla 36, pelko oli päällimmäisenä. En saanut nähdä poikaani edes vilaukselta kun hänet jo kiidätettiin pois. Yhden päivän ikäisenä poikamme leikattiin ja siirrettiin sitten vastasyntyneiden teho-osastolle. Sain tavata hänet vasta kolmen päivän ikäisenä ja vastoin kaikkia odotuksiani sydämeni suli rakkaudesta. Pieni urhoollinen taistelijamme makasi letkujen peitossa happikaapissa ja näytti juuri siltä alun ihanne vauvalta mistä olin kuvitellut jo luopuvani. Se tunne ei unohdu ikinä, ymmärsin tuolloin kuinka aina olin pitänyt itseäni kauhean suvaitsevaisena mutta omaa lastani kohtaan tuntenut kaiken sen vihan, pelon ja katkeruuden koska annoin stereotyyppisten mielikuvien vaikuttaa tunteisiini. Hän oli ja on niin kaunis lapsi, hänen nimensä on Onni, hänellä ei ole liitännäissairauksia. Ja meidän Onni voisi vielä vammautua tai sairastua kuten tavislapsikin, hän voisi loukkaantua, halvaantua, menettää jonkun raajoistaan tai saada syöpädiagnoosin. Huolimatta yhdestä ylimääräisestä kromosomista hän on meille aivan tavallinen lapsi, meidän lapsemme enkä voisi kuvitella antavani häntä pois silloinkaan jos hän vammautuisi oikeasti.

''Minä näin sinun olevan täydellinen,
ja niinpä minä rakastin sinua.
Sitten minä näin ettet ole täydellinen,
ja rakastin sinua jopa enemmän.''

-Joy of Autism-
Nimettömälle: Kaunis tarinasi on varmasti merkityksellinen monelle tämän palstan lukijoista. Kiitos kun jaoit sen!

ystävällisin terveisin,
Verneri.netin toimitus/Juho

Vastaa viestiin