Lievän kehitysvamman ja ADHD:n erottaminen toisistaan

Hei,
Yritän vastata kysymyksiisi siltä pohjalta, mikä kokemus minulla on kehitysvammaisista ja heidän vuorovaikutuspulmistaan, mutta olen myös työskennellyt psykologina perheneuvolassa ja tavannut paljon adhd lapsia perheineen.

ADHD ja lievä kehitysvamma eivät ole sama asia, mutta niillä saattaa joskus olla yhteisiä ilmenemisen muotoja. Adhd viittaa keskushermoston vaikeuksiin säädellä tarkkaavuutta kun taas lievä kehitysvamma liittyy oppimisen ja ymmärtämisen hankaluuksiin (lapsi saattaa tarvita enemmän toistoja oppiakseen jonkun asian tai konkreettisempia esimerkkejä). Lievästi kehitysvammainen lapsi voi toki olla levoton ja uhmakas, mutta lievä kehitysvammaisuus ei sinällään pidä sitä sisällään. Levottomus ja uhamakkuus voivat liittyä myös normaaliin kehitykseen tai voivat olla seurausta stressaavasta tilanteesta, jossa perhe ja lapsi ovat. Tietysti lapsella voi olla sekä tarkkaavuuden ja keskittymisen ongelmia että oppimisen hitautta, molempia yhtä aikaa. Tarkkaavuuden ja keskittymättömyyden ongelmissa on lääkehoitoakin tarjolla, ja silloin kun adhd diagnoosi on selvä, siitä voi olla apua. Usein lääkitys kuitenkin on parhaimmillaankin vain yksi kuntoutuksen tekijä, jolla esim. mahdollistetaan vuorovaikutustaitojen kuntouttaminen. Kerroitkin, että lapsenne on uhmakas, impulsiivinen ja raivokas ja, että rajojen astettaminen hänelle on ilmeisesti hyvin työlästä. Oikeastaanhan kuvaamasi tilanteet ovatkin arjen asioita; miten selvitä kauppareissusta tai kyläilystä pienen kiukkupussin kanssa? Tilanteen ratkaisemiseksi tarvitaan tietoa (joskus diagnoosejakin) mutta myös taitoja ja keinoja. Eikä näitä keinoja tarvitse yksin vanhemmat, myös lapsi tarvitsee uusia, toimivampia ja ikään sopivia keinoja.

Monessa perheessä on koettu helpotuksena, kun lapsen käyttäytymiselle löytyy joku nimi tai diagnoosi. Toisaalta muistan monen vanhemman huokaisseen, että sittenhän se kaikki työskentely lapsen ongelmien kanssa vasta alkoi, kun ymmärsimme, mistä hänen käyttäytymisensä johtui. Ajattelenkin, että diagnoosiakin tärkeämpää olisi löytää keinoja auttaa lasta tunteiden ja käyttäytymisen säätelyssä. Joskus lääkehoito (josta on toivottu parannusta lapsen elämään) mahdollistaakin vasta hyvän vuorovaikutuksen opettelemisen (niin vanhemmille kuin lapsellekin). Aina diagnoosia ei saada tai lääkehoidosta ei ole lapselle hyötyä. Niin kuin varmasti arjesta tiedät, ongelmatilanteissa onkin usein ns "käsikirjoitus", jota sekä vanhemmat että lapsi uskollisesti noudattavat. Raivotilanteet tuntuvatkin menevän jotenkin omalla painollaan. Vaikka omaa käyttäytymistä jaksaisikin muuttaa joksikin aikaa, niin muut tai lapsi itse eivät muuta omia "vuorosanojaan". Siksi myös lapsen täytyy opetella uusia keinoja olla vihainen, pettynyt jne. Rajojen asettaminen on vanhemmille vaikea tehtävä ja erityisen raskasta tiedän sen olevan silloin, kun lapsella on kehityksellisiä pulmia tai viiveitä. Tällaisen erityislapsen kanssa tuntuu kuin vanhemman selkärangassa olevat tavalliset, yleensä toimivat kasvatuksen keinot eivät oikein tepsisi.

Yksi mielenkiintoinen tapa auttaa perheitä näissä tilanteissa on ollut ns. Theraplay, jossa amattiterapeuttien kanssa etsitään juuri tälle lapselle ja juuri näille vanhemmille sopivia yhdessäolon ja vuorovaikutuksen keinoja n. 10-20 kertaa kestävässä terapiassa. Terapiassa leikitään ja hassutellaan ja kohdataan myös raivon ja uhmakkuuden tilanteet yhdessä terapeuttien kanssa. Lapsella on oma terapeutti, joka auttaa häntä pääsemään negatiivisen vuorovaikutuksen kehästä ja vanhemmilla on omansa, joka tukee ja auttaa pohdiskelemaan lapsen toimintaa. Terapiaa on tarjolla mm. joissakin perheneuvoloissa, mutta parhaiten tietoa asiasta saa Suomen therapalay-yhdistyksestä: ilona.vierikko[at]therapaly.fi[dot] Tästä leikin ja yhdessäolon terapiamuodosta minulla on erittäin hyviä kokemuksia sekä kehitysvammaisten lasten että adhd lasten kanssa. Yhdistyksestä saa myös suomenkielistä materiaalia aiheesta. Muitakin leikin ja vuorovaikutuksen hoitomuotoja on olemassa, tärkeää on ennen kaikkea, että saatte vanhempina riittävästi tukea ja mahdollisuuksia pohtia vuorovaikutustilanteita.

Koulun menon kannalta väliä on ennen kaikkea sillä, mistä ja miten löydätte vuorovaikutusapua lapsen uhmakohtauksien kohtamiseen, niin että hän saa sitten koulussa koko oppimisen kapasiteettinsa hyvään käyttöön! Kun uhmakkus ja hankalat tilantet alkavat helpottua, lapseltannekin liikenee uudella tavalla voimia kaverisuhteiden rakentamiseen ja kouluoppimiseen. Usein koulun alkuvuosina diagnoosia ja sopivia opetuksen muotoja haetaanikin vielä. Olet aivan oikeassa siinä, että monenlaiset traumaattiset kokemukset alussa ovat saattaneet jättää jälkensä lapsenne tapaan hahmottaa maailmaa ja toimia vuorovaikutuksessa kanssanne ja niillä saattaa olla tekemistä diagnosien kanssa myös. Kaikkein tärkeintä kuitenkin on että löydätte lapseen hyvän kontaktin ja hänelle kasvaa uusia ikään ja kehitykseen sopivia keinoja olla kanssanne. On hienoa, että löytyy perheitä, joissa härkää tartutaan sarvista ja pulmatilanteisiin lähdetään etsimään selityksiä ja apua. Hyvää kevää odottelua koko perheellenne!

Anna-Elina Leskelä-Ranta
psykologi, suunnittelija
Kehitysvammaliitto