Liiallinen uteliaisuus ongelmana

Kysymys 

Mitä pitäisi tehdä, kun asuntolassa asuva kehitysvammainen henkilö on äärimmäisen utelias toisten asukkaiden ja myös hoitajien asioista, jotka eivät kuulu hänelle? Kun jonkun asukkaan kanssa käydään jossain ja tämä utelias asukas huomaa sen, niin hän alkaa kyselemään toistuvaisti, että missä hänen kanssaan käytiin? Hän ei kysy sitä vain yhdeltä henkilöltä tai yhtä kertaa, vaan yhä uudelleen ja uudelleen kaikilta ihmisiltä. Ei vain hoitajilta, vaan myös toisilta asukkailta, eikä myöskään tunnu hyväksyvän vastausta, että asia ei kuulu hänelle tai kun toinen asukas ei tiedä vastausta. Hän kyselee asiaa yhä uudestaan hoitajilta ja asukkailta käyttäen lisäksi erittäin kovaa ääntä kysyessään. Kun hänelle yritetään selittää mahdollisimman selkeällä ja helposti ymmärrettävällä tavalla, että asia ei kuulu hänelle ja että joitain asioita ei hänelle voida kertoa, niin hän silti jatkaa kyselemistä. Jostain syystä hän tuntuu ajattelevan, että hänen täytyy tietää käytännössä kaikki toisten asukkaiden ja myös hoitajien asiat. Hänelle tuntuu olevan vaikea ymmärtää, että mitä tarkoittaa ihmisen oikeus yksityisyyteen ja että esimerkiki hoitajilla on oikeus siihen. Että esimerkiksi heidän parisuhde tai perhe-elämä eivät kuulu hänelle. Tai toisten asukkaiden lääkärikäynnit, lääkitys jne. Sitä paitsi muista asukkaista tuntuu pelottavalta, kun hän kovaäänisesti kyselee samaa asiaa yhä uudelleen ja uudelleen. Aina hoitajat eivät ole paikalla estämässä sitä.

Vastaus 

Hei,

Mitä tuumaatte – voitaisiinko tarkastella asiaa hetken eri näkökulmista? Voisiko se avata ymmärrystä tilanteesta?

  1. Työntekijöiden näkökulma: Henkilö kyselee toistuvasti samaa asiaa, joka kuuluu toisten yksityisyyden piiriin. Hänelle kerrotaan selkokielellä, ettei asia kuulu hänelle, mutta hän ei tunnu ymmärtävän.

  2. Muiden asukkaiden näkökulma: Henkilön huutaminen ja jatkuva kysely tuntuvat pelottavilta.

  3. Kyselijän näkökulma: Henkilö kysyy ja kysyy uudelleen, koska ei ymmärrä, mitä yksityisyys tarkoittaa.

Tulkinta: Onko mahdollista, että henkilö ei vammaisuutensa vuoksi kykene hahmottamaan yksityisyyden käsitettä? Voiko kysely johtua hänen kokemastaan turvattomuudesta?

Voitteko asettua henkilön asemaan ja kuvitella tilanteen, jossa itse asuisitte perheessä, mutta kukaan ei kertoisi teille, miksi joku meni lääkäriin? Ette tietäisi, onko kyseessä vakava sairaus vai vain tavallinen flunssa. Muistan omasta elämästäni, että nuorena asuin poikaystäväni kanssa, joka ei koskaan kertonut minne menee ja koska tulee. Se aiheutti minusta ahdistusta.

Jos päädymme siihen, että jatkuva kysely liittyy turvattomuuden tunteeseen, ratkaisun tulisi olla turvan luominen. Tällöin nykyiset toimintatapamme eivät välttämättä riitä.

Tärkein askel henkilön tukemisessa on asettua hänen puolelleen ja pyrkiä ymmärtämään häntä. Toiseksi, on tärkeää rikkoa kulttuuria, jossa mitään ei kerrota. Sen sijaan asukkaiden tulisi itse saada valita, mitä haluavat jakaa itsestään. Jos kyse on asukkaan yksityisasiasta, ohjaajat voivat esimerkiksi kertoa, että "kaikki on kunnossa, ei tarvitse huolestua".

Miltä tämä kuulostaa? Onko tässä järkeä?

Ystävällisin terveisin,
Niina Sillanpää
Verneri-verkkopalvelu


Oliko Verneri.netin neuvonnasta sinulle hyötyä? Palautteesi on meille todella tärkeää!

Vastaa lyhyeen kyselyyn.