Mielenterveyden edistäminen
Millainen riski vaikeasti kehitysvammaisilla lapsilla on sairastua mielenterveyden häiriöihin verrattuna terveisiin lapsiin? Onko kehitysvammaisuus riski sairastua mielenterveyden häiriöihin? Mielenterveyden häiriöt ovat lisääntyneet lapsilla, onko suuntaus sama kehitysvammaisilla lapsilla? Entä miten, missä ja kenen tehtävä on tukea kehitysvammaisen lapsen mielenterveyttä? Onko opettajilla, koulunkäyntiavustajilla jne. valmiuksia ja tietoa tunnistaa, tukea ja ohjata mielenterveyspalveluihin tarvittaessa? Millaisilla menetelmillä tai testeillä voidaan kehitysvammaisten lasten mielenterveyttä mitata, entä millaisilla terapioilla voidaan kuntouttaa? Millaisia haasteita mielenterveyden viitekehyksessä tulevaisuus mahtaa tuoda kehitysvammaisten kohdalla?
Hei,
Kehitysvammaisuus ei sinänsä ole riski mielenterveyden ongelmiin, ainakaan siinä mielessä, että se tuottaisi mielenterveyden pulmia. Monet kehitysvammaisen ihmisen elämään liittyvät tekijät kuitenkin ovat eri tavalla kuin ei-kehitysvammaisen ihmisen. Varhaiskehityksessä tapahtuneet erot vanhemmista (esim. sairaalajaksot jne.) ovat lapsen kiintymyssuhteen ja varhaisen vuorovaikutuksen kannalta vaikeita kokemuksia. Ero lapsesta stressaa myös vanhempia. Vaikeasti kehitysvammaisella lapsella voi olla myös hankala syntymätemperamentti ja hänen viestejään voi olla vaikea lukea. Myöhemmissä kehitysvaiheissa asiakkaan- tai hoidettavan rooliin joutuminen voi myös hankaloittaa omien tarpeiden ilmaisua niin, että omaksi persoonaksi kasvaminen vaikeutuu.
Mielenterveyden ongelmien lisääntymisestä kehitysvammaisilla lapsilla en ole sinänsä kuullut. Pikemminkin moni jo ikääntyvä kehitysvammainen, joka on elänyt aivan erilaisessa yhteiskunnassa kasvuvuotensa näyttää kärsivän mieliala-ongelmista. Varhaiskuntoutus ja perheiden tukeminen lapsen ollessa pieni tarjoavat kuitenkin monelle suomalaiselle kehitysvammaiselle lapselle hyvää turvaa alkumetreille elämässä. Kuitenkin monet arjen vuorovaikutuspulmat ovat tavallisia niin koulussa kuin nuoruusiässä ja aikuisuudessakin (lapsi on huomannut, että aggressiivinen käyttäytyminen johtaa johonkin hänen kannaltaan mukavaan asiaan tai hän ei ole oppinut säätelemään omia tunnereaktioitaan, lapsi ei kestä lainkaan vaatimuksia jne.). Opetushenkilökunnalla on paljon tietoa ja osaamista vuorovaikutuksessa, mutta säännökset esimerkiksi aggressiivisen lapsen auttamisesta pitämällä hänestä kiinni on aiheuttanut paljon epäselvyyttä kentällä. Rangaistusten ja hyvän, turvallisen koskettamisen rajaa ei olla ehkä vielä osattu vetää.
Anna-Elina Leskelä-Ranta
Erikoissuunnittelija, psykologi
Kehitysvammaliitto