Miten kerron nuorelle kehitysvammaisuudesta?
Kehitysvammainen lapseni on tullut teini-ikään. Hänellä on haaveita, mm. ajokortti, ammatti jne. Tilanne on se, että nuorelle täytyy kertoa hänen vammaisuudestaan ja sen tuomista rajoituksista. Mistä saan ohjeita? Onko olemassa kirjallisuutta aiheesta? Lapsen omalta psykologilta en saa selkeitä ohjeita. Niitä juuri tarvitsisin.
Kaikilla teini-ikäisillä on kaikenlaisia haaveita, ja monissa niistä molemmat jalat ovat tukevasti ilmassa. Peruskoulun yläluokilla vilisee Idols-voittajia, tähtimalleja, formulakuskeja ja peliteollisuuden miljonäärejä. Ei niitä haaveita yleensä tarvitse erikseen murskaamaan lähteä, kyllä ne tavallisesti asettuvat kohdalleen elämän myötä ihan omia aikojaan.
Tilanne ei ole kovinkaan paljon toisin, kun nuorella on kehitysvamma. Jotkin asiat ovat mahdollisia, jotkin asiat eivät ole. Ammattikoulutus ja ammatti ovat tämän päivän kehitysvammaisille nuorille hyvinkin saavutettavissa olevia asioita. Tulevaisuudessa yhä suurempi osa kehitysvammaisista aikuisista käy ainakin osa-aikaisesti palkkatyössä. Ajokortti jää useimmille haaveeksi, mutta sekin realisoituu sitten 18 vuoden iässä. Turha siitä on kiistaa rakentaa sitä ennen.
Siinä kysyjä on oikeilla jäljillä, että nuoruusiässä ihmisen pitää päästä rakentamaan omaa minäkuvaansa ja identiteettiään. Siihen kuuluu omien vahvuuksien ja hyvien puolien tunnistaminen, mutta myös rajoituksien kanssa sinuksi tuleminen. Kaikissa meissä on molempia. Viime vuosina on ilmestynyt monia hyviä työvälineitä tätä varten. "Minun suunnitelmani" -työkirja, on apuväline jossa on paljon hyviä keinoja rakentaa myönteistä, pärjäämishakuista kuvaa itsestä, vaikka olisikin jokin vamma. Käykääpä tutkimassa.
Tulevaisuuden suunnittelu on hyvä aloittaa jo hyvissä ajoin ja siihen kannattaa varata paljon aikaa. Vuosi, pari ennen peruskoulun päättymistä voi jo käynnistää nuoren kanssa keskustelua siitä, mitä sitten, kun hän on aikuinen. Ja mitä se aikuisuus oikein tarkoittaa. Antaa haaveiden olla, kaikilla meillä on epärealistiset unelmamme. Vain harvoin niistä on haittaa, mutta usein niistä saa kuitenkin voimaa arjen kestämiseen.
Heikki Seppälä
Psykologi
Kehitysvammaliitto