Mistä tutkimuksia?
17-vuotiaalla tyttärelläni todettiin oppimishäiriö toisella luokalla peruskoulussa ja hänet siirrettiin mukautettuun opetukseen erityisluokalle. Koulumenestys on ollut silti erittäin huonoa. 13-vuotiaana alkoi kotoa karkaileminen. Tyttö tapasi netissä aikuisia miehiä, jotka houkuttelivat hänet luokseen toisiin kaupunkeihin, juottivat humalaan ja käyttivät hyväksi. Lopulta omasta pyynnöstäni hänet huostaanotettiin. Yksi hyväksikäyttäjistä sai tuomion alaikäiseen sekaantumisesta. Viime vuosina tyttö on keskeyttänyt ammatilliset opintonsa kahdessa koulussa, koska sanoo, ettei kiinnosta. Mielestäni tämä kaikki johtuu siitä, että tyttö ei ymmärrä mitä asioista seuraa. Minulla on aina ollut tunne, että hän on aina "aivan pihalla" kaikesta.
Nuorisopsykiatrilla hän kävi keskustelemassa muutaman kerran,mutta psykiatri ei enää lopulta halunnut ottaa tyttöä vastaan,koska tämä "ei puhu mitään". Ei varmaan ymmärtänyt mistä pitäisi puhua ja mitä. Kysymykseni onkin: miten ja missä tutkitaan onko nuorella ihmisellä kehitysvammaisuutta?
Mielestäni tyttäreni ei ole oman ikäisteni tasolla, vaan korkeintaan 10-vuotias mieleltään. Vertailukohtaa on, koska perheessämme on myös 19- ja 15-vuotiaat tytöt. Tyttö ei menesty kouluissa eikä työharjoitteluissa. Itsestä huolehtimisessa on puutteita, ei osaa esim. pukeutua sään mukaan,vaan kulkisi talvella täysin kesävaatteissa, on puhumaton ja sulkeutunut. Lähtee vaikka millaisten hyväksikäyttäjien matkaan. Psykiatrin mukaan masennusta ei ole. Onko siis tämän ikäistä mahdollista tutkia kehitysvammaisuutta epäiltäessä?
Aivan ensiksi vastaus suoraan kysymykseen: on mahdollista tutkia ja pitää ehdottomasti tutkia! Lakihan sanoo, että tällainen vammaisuus pitää todeta ennen 18 vuoden ikää, mutta tyttärenne tapauksessa on jopa hieman pelivaraa. Tässähän on pitkä oppimisen vaikeuksien historia takana, josta löytyy dokumentteja vuosien varrelta, joten on näyttöä siitä, että vaikeudet ovat kehityksellisiä. Kehitysvammadiagnoosi on tietysti aika iso juttu. Mutta tuskinpa se on kaiken tähän asti koetun jälkeen kamalin asia, mitä teille on eteen tullut. Siitä voisi olla paljonkin apua, sillä se avaa teille ovia moniin sellaisiin erityispalveluihin, mitkä muut jäisivät ulottumattomiin.
Tässä olisi parikin mahdollista etenemisreittiä. Toinen reitti kulkee oman kunnan vammaispalveluiden sosiaalityöntekijän kautta. Häneltä voisi pyytää maksusitoumusta kehitysvammapoliklinikalle, joka on hieman eri niminen paikka eri puolilla Suomea. Se voi olla keskussairaalan alaisuudessa tai erityishuoltopiirin kuntoutuskeskuksessa, mutta suurimmilla kaupungeilla on myös omansa. Tämän reitin etu on siinä, että kontakti vammaispalveluihin ja kehitysvammahuoltoon tulisi solmituksi saman tien. Tutkimukset, mitä noissa ympyröissä tehdään, eivät ehkä palvele kouluttautumis- ja urasuunnittelua erityisen hyvin, mutta varmuuden diagnoosista sieltä saa.
Toinen reitti kulkee työvoimahallinnon kautta. Otetaan yhteyttä paikalliseen työ- ja elinkeinotoimistoon (ennen niitä kutsuttiin työvoimatoimistoiksi) ja varataan aika ammatinvalintapsykologille. Käynnistetään selvittely hänen kanssaan. Hän voi sitten lähettää tyttärenne joko neuropsykologisiin tutkimuksiin tai peräti kuntoutustutkimukseen. Minusta tämän historian jälkeen kannattaisi panostaa tutkimuksiin kunnolla. Tämän reitin etu on siinä, että tutkimukset ovat yleensä kattavia ja palvelevat koulutus- ja urasuunnittelua. Diagnoosikin varmaankin saadaan, mutta sitten alkaa uusi rumba, kun solmitaan kontaktia sinne kehitysvammapalveluihin.
Mitä tulee kertomaanne tarinaan, sitä jää miettimään, miten hankalaa näiden oppimisessaan laaja-alaisia vaikeuksia kokevien nuorten on päätyä oikeanlaisen avun ja tuen piiriin. Nuorten kohdalla käy kovin usein niin, että vaikeudet oppimisessa, ymmärtämisessä ja kommunikaatiossa peittyvät kaikenlaisten käyttäytymisen ja sopeutumisen ongelmien alle ja jäävät hoitamatta. Nuori jää koulussa vuosi vuodelta enemmän ja enemmän ikätovereistaan jälkeen ja alkaa etsiä ystävyyttä ja hyväksyntää sieltäkin, mistä sitä kaikkein viimeksi pitäisi hakea. Usein nuori ei edes ymmärrä tulevansa hyväksikäytetyksi - hänellehän ollaan kilttejä, kun hänelle ostellaan kaikenlaista ja pidetään hyvänä. Käsitys oman ruumiin koskemattomuudesta ja itsemääräämisoikeudesta sen suhteen voi olla hyvin hämärä. Tytöille voi käydä niin kuin kysyjä kuvaa eivätkä he välttämättä edes tajua, mitä heille on tapahtunut. Pojatkin voivat joutua seksuaalisen hyväksikäytön kohteiksi, mutta lisäksi heillä on riski joutua höynäytetyiksi erilaisiin pimeisiin puuhiin.
En voi olla puuttumatta kysyjän käyttämään nimimerkkiin "Huono äiti". Riippumatta siitä, miten kipeitä tunteita tällaisen tyttären äidillä ajoittain täytyy olla, tuo on itseä kohtaan kohtuutonta. Joskus asiat vain ovat ylivoimaisen hankalia. "Leijonaemo" voisi olla parempi nimimerkki. Se, että otitte yhteyden lastensuojeluun ja haitte tyttärellenne huostaanottoa, oli rohkea ja hatunnoston ansaitseva teko, joka kertoo halusta ja kyvystä taistella oman lapsen puolesta. Tähän mennessä olette hakeneet apua lastensuojelusta ja mielenterveyspalveluista, mutta ehkäpä nyt olisi tosiaan vammaispalveluiden vuoro. Sieltä voisi löytyä uusia eväitä ja uusia lähestymistapoja. Lopputulos voisi olla, että jostakin erityisammattikoulusta löytyisi viimeinkin tytärtänne kiinnostava koulutusala ja sellaisia opiskelukavereita, joihin hän voisi samaistua myönteisellä tavalla.
Psykologi Heikki Seppälä
Kehitysvammaliitto