Raskauden keskeytyksestä

Hei!

Minun keskeytyksestäni on jo monta vuotta. Olin aikalailla samanlaisessa tilanteessa kuin sinäkin. Tiesin järjellä, mutta tunteet olivat sekaisin. Kun toimenpiteen jälkeen heräsin, olin ihmeissäni, että tässäkö tämä oli. Ohi kaikki. Fyysistä kipua ei ollut ja arki jatkui samalla tavalla kuin ennenkin. Vähitellen aloin kipuilla psyykkisesti ja itkin yksikseni omaa surkeuttani. Omaa oloani kurjisti se, että siskoni tuli raskaaksi ja jouduin seuraamaan hänen tilannettaan vierestä. Kaikki tämä vei oman aikansa ja vähitellen huomasin, että elämä helpottaa. Ensin oli yksi parempi tunne, sitten kokonainen päivä jne.
Vasta näin jälkikäteen olen tajunnut, että psyykkiseen kipuiluuni yhtenä isona osasyynä oli se, että abortin jälkeen hormoonit ovat mullinmallin ja sotkevat tilannetta entisestään. Tasoittuminen vie aikansa, kuten varmasti uskot.
Voimia sinulle ja kaikkea hyvää.

Täytyy olla todella vaikea elämäntilanne, että tekee keskeytyksen,ellei lapsi sitten ollut sairas!!
Jos oli terve, tulet varmasti katumaan sitä lopun elämääsi.

Te äidit, jotka mietitte Down- vauvan raskauden keskeytystä:
Miettikää vielä. Itse koen niin, että sikiöseulonnat ovat meitä varten sen vuoksi, että saamme mahdollisuuden tutustua Downin sydroomaan jo raskausaikana. Se, että lapsella todetaan Down, ei tarkoita, että lapsemme olisivat jollain tavalla omassa porukassaan. Jokainen lapsi, myös down- lapsi, on yksilö, ja kenenkään elämä ei mene samalla tavalla eteen päin. Myös täysin terveenä syntyneen lapsen kanssa voi tulla suuriakin terveydellisiä vaikeuksia, emmekä voi koskaan tietää, mitä tuleman pitää.
Lapsen vammaisuus ei ole itsessään sairaus. Eikä vammaisuus tai sairaus ole este onnelliselle elämälle. Jokainen lapsi on yksilö, myös kohdussa kasvava down- lapsi. Hän on yksilö juuri teidän perheessänne, hän on teidän lapsenne.
Meidän tehtävämme ei ole päättää toisen ihmisen elämän puolesta. Hyväksymmehän me joukkoomme monenlaisia ihmisiä. Jokainen on erilainen, yksilö, rakastettu persoona. Jokainen elämä on lahjaksi annettu. Meidän pelkomme ovat meitä vastassa siksi, että lähtisimme taisteluun.
Niin terveen kuin kehitysvammaisenkin lapsen kanssa jokainen päivä on uusi haaste, josta ei voi etukäteen tietää. Jokainen sykkivä sydän on lahja, eikä meidän tehtävä ole päättää, milloin se lyö viimeisen kerran.
Jaksamista kaikille, jotka odotatte kehitysvammaista lasta. Meidän tehtävämme on vain rakastaa.

Minua inhottaa, että yhteiskunta alkaa kustantaa vuodesta 2010 joka kunnassa ultria sikiöseulontoja varten. Että vanhemmat voivat paremmin päättää, keskeyttävätkö he raskauden vai eivät, jos on tulossa vauva, joka ei vastaa odotuksia. Eikö näitä ultria juuri siksi järjestetä? En usko, että siksi, että vanhemmat voisivat varatua vammaisen lapsen syntymään, aika naivia ajattelua. Jokainen yksilö voi ajatella niin, mutta yhteiskunnan tasolla kyllä halutaan kaikki poikkeava ja mahdollisesti taloudellisesti kannattamaton yksilö seuloa pois mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Tänään just ajattelin, että miksi ihmeessä. Eiköhän meillä ole vara ylläpitää vammaisiakin joukossamme. Eri asia tietysti, jos vanhemmat eivät voi ajatellakaan tulevansa vammaisen vanhemmiksi.
Ja down-lapset. Monilla on sydänvikoja, muita vaivoja. Kyllä ne omat voimavarat on hyvä etukäteen miettiä.

Odotin onnellisena neljättä lasta, tietämättä että hän on down. Asia selvisi synnytyksen jälkeen. Olemme eläneet hänen kanssaan 21 vuotta nyt voin sanoa että paljon olisi menetetty myönteistä kasvun mahdollisuutta perheenä jos Hän ei olisi tullut meille. Oma äitini sanoi että jokainen lapsi tuo uudet tuulet tullessaan perheeseen. Näin on käynyt omassakin perheessä eikä down:in tuomat tuulet ole olleet edes niitä myrskyisempiä.
Tämän kokemuksen jälkeen toivottaisin ihan tieten tervetulleeksi down lapsen perheeseeni.

NykySuomessa on mahdollista saada apua kaikkeen mahdolliseen, vaikeaankin elämäntilanteeseen. Vaikeista elämäntilanteistakin voi selvitä ja kääntää ne voitokseen, lapsi jos mikä, on hyvä syy yrittää ja jopa ylittää itsensä. Neuvoloiden kautta saa apua lapsen synnyttyä, toki sosiaalitoimestakin, Kelaltakin saa korvauksia, joskin takautuvasti, mutta kuitenkin. Koulun alkaessa voi saada siihenkin tukihenkilöitä avuksi. Mikäli vanhemmista tai suvusta, ystävistä ei apujoukkoja löydy, on monissa kaupungeissa erityisiä ryhmiä esim. alkoholisti, huumeriippuvaisille yms. äideille. Kuten Lauri Viita sanoi:Äidit, nuo toivossa väkevät. Monet vapaaehtoisjärjestöt järjestävät myös esim. jopa ilmaista lastenhoitoapua muutamia tunteja päivässä, seurakunnat jne. jne. Juuri kun ajattelet omasta elämäntilanteestasi/elämäntilanteestani, että p......i menee, voit olla varma, että jollain menee vielä huonommin, jos se nyt yhtään lohduttaa. Olet varmaankin tehnyt raskaudenkeskeytyksen ja ehkä selvinnytkin siitä jollain tapaa, joten nämä ohjeet tulevat jälkijunassa, mutta jos jollekin muulle tuli ajattelemisen aihetta, niin hyvä. Kun mietimme päätöksiä, ratkaisut ovat hyviä ainoastaan ja vain, jos niissä toteutui lapsen - ei aikuisen paras. Miehiä toivoisin vastuunkantoon enemmänkin monessakin asiassa, siis edes jotain suoraselkäistä yritystä tukea tapaisessasi tilanteessa, mutta ellei siitäkään apua, niin sitten näillä eväillä mennään !

Moro!

Minusta ei oo ikinä tekemään aborttia.!
En vaan pystyis!

Mutta mieti tosi tarkkaan mitä haluat, (tulet kyllä katumaan sitä. Päätös on tietysti sinun.

Siskoni oli 15.v meni tekemään abortin ja nyt katuu sitä virhettä ( kun teki abortin)

kirottaja.työ

.harraaaastusiimme..poikamiestä

Tämä on vanha ketju, mutta kirjoitan tänne silti, kun sitä nyt vasta luen. Ehkä joku muukin lukee... Alkuperäinen kirjoittaja ei mainitse mitään Downista tai muusta kromosomipoikkeavuudesta. Itse päädyin tekemään keskeytyksen rakennepoikkeavuuden takia. Sikiöseulonnat tuovat esille monenlaisia poikkeavuuksia kromosomeissa, raajoissa ja elimissä, eivät pelkästään Downia. Joissakin kehitysvamma on yhteyksissä löytöihin, toisissa ei. Joissakin tapauksissa löydös johtaa varmasti tai lähes poikkeuksetta lapsen menehtymiseen viimeistään ensimmäisen elinvuoden aikana, toisissa elinajanodote on suhteellisen normaali. Oli miten oli, mielestäni on järjetöntä olla tarjoamatta vanhemmille mahdollisuutta näitä asioita selvittää, kun sellainen mahdollista on. Jokaisen valinta on toki haluaako seulontoihin osallistua. Se ei ole pakollista. Tieto voi juurikin auttaa valmistautumaan tulevaan tai johtaa kipeään päätökseen keskeytyksestä, kuten meillä. Aiemmissa viesteissä joku mainitsi lapsen parhaaksi toimimisesta. En oikein tiedä kumman parhaaksi esimerkiksi aivottoman lapsen raskauden jatkamisessa tai toisaalta keskeytyksessä toimitaan, lapsen vai vanhempien. Lapsihan ei aivottomana mitään tunne tai tajua ja kuolee usein jo kohdussa tai viimeistään pian syntymänsä jälkeen. Silti löytyy esimerkiksi niitä (varsinkin Atlantin toiselta puolelta), jotka aivottomankin lapsen raskauden haluavat katsoa loppuun asti vakaumuksestaan johtuen. Ihmiset toimivat hyvin eri lähtökohdista ja eri tavoin näissä tilanteissa. Ne eivät ole mustavalkoisia, vaikka joku niin haluaisi ajatella. Meidän lapsella ei ollut Down eikä anenkefalia (eli aivottomuus), vaan muita poikkeamia. En ainakaan toistaiseksi kadu omaa päätöstäni raskauden keskeytyksestä. Kipeältä se kuitenkin tuntuu ja suru ja kaipuu on kova. Olen onneksi saanut paljon tukea läheisiltä ja myös vertaisilta. Ammattiauttajankin kanssa varmaan jossain vaiheessa tulee keskusteltua. Asiaa kannattaa käsitellä vaikka vuosienkin päästä, jos siltä tuntuu ja oli syy mikä tahansa keskeytyspäätökseen.

Minäkin kannan korteni kekoon näinkin vanhassa viestiketjussa. Elämä kun ei ole vain niin mustavalkoista kun se saattaa itsestä tuntua. Ihmisillä kun on tapana hyvin kärkkäästi tuomita vaikka ei itsellä olisi asiaan kosketuspintaakaan. Itse kun olen joutunut tilanteeseen ,jossa olen joutunut pyörtämään todella rajusti omat periaatteeni keskeytyksen suhteen, voin sanoa , ettei se vanhemmille ole todellakaan kivuton päätös eikä sitä koskaan unohdakkaan. Meillä enkeliltämme löydettiin kromosomipoikkeavuus Trisomia 13 rv.23. Selvennän sen verran, että trisomia 13 lapsilla elinennuste on äärettömän huono. Yleensä kuolevat kohtuun tai elävät vain muutaman tunnin, pvän tai vkon jos raskaus koskaan loppuun asti etenee. Jos raskautta ei keskeytetä se usein käynnistetään ns. "puretaan" paljon ennen laskettua aikaa. Seulonnoissa meillä ei hälyyttänyt mikään vaan vasta rakenneultrassa alkoi löytyä poikkemaa. Ensin päätin , etten halua koko lapsivesipunktiota ,koska meille on vauva tervetullut sellaisena kuin on, myös vammaisena , jos vain on elämä ja toivoa. Kuitenkin lääkäri sai vakuuttuneeksi , että löydökset voisivat viitata trisomia 13 tai 18 ,joissa ei elinennustetta ole. Kyllä se mursi täysin, vei maton jalkojen alta ja uskon elämäänkin. Punktio otettiin ja asia varmistui, tuli ratkaisujen aika...kipeiden sellaisten. Tosiasioiden varjossa päädyimme keskeytykseen. Kahdesta huonosta vaihtoehdosta oli valittava yksi . Molemmat valinnat johtaisivat samaan lopputulokseen, vauvan kuolemaan. Päädyimme keskeytykseen. Itse voin sanoa, että päätös oli ja on edelleen erittäin raskas. Minua ei muiden tuomitsemiset hetkauta. Tiedät nyt, ettei elämä ole niin mustavalkoista. Itse en olisi tähän päätynyt jos vauvallamme olisi ollut toivoa elämästä. Kuitenkaan en tuomitse muita, heidän valinnoissaan. Ei mene päivääkään, etten ikävöisi pientäni, mutta en ymmärrä kenen etu se olisi ollut ,että olisin jatkanut raskautta? Olisiko vauvani kärsinyt siten vähemmän? Ei vaan enemmän. Entä perheeni , jo olemassa olevat lapseni? Odottaisivat sisarusta tietäen , että koskaan emme saa sitä pitää luonamme. Kuinka oma jaksaminen sitten peläten ja kuunnellen joka pvä hetkeä kun vauva ei enää potkikkaan masussa...vain pelkoa ja odotusta. Kenen etu se on?