Nuoren viha
Meillä on täällä kehitysvammainen nuori mies (20v), joka on yhä useammin maininnut vihaavansa omaa diagnoosiaan. Samalla hän usein mainitsee, ettei pidä siitä kun puhuminen on niin vaikeaa. Miten pitkälle tämä kuuluu normaaliin kehitykseen ja tavallaan voi ajatella kuuluvan kuvioon ja toisaalta missä vaiheessa on syytä huolestua? Hän käy päivätoiminnassa, menee sinne ihan mielellään ja muutenkin "normaali arki" kulkee omaa rataansa, enkä ole huomannut tämän vihan vaikuttaneen varsinaiseen perusarkeen, joka on suhteellisen hyvätuulista, joskin aika laiskaa ja tietokonevoittoista. Hän kuitenkin harrastaa ja hänellä puuhailee monenlaista muutakin.
Kun puhutaan 20-vuotiaasta kehitysvammaisesta nuoresta, voi kysymyksessä kuvattua ”oireilua” pitää normaaliin kehitykseen kuuluvana vaiheena matkalla kohti aikuisuutta. Monen kohdalla puberteettiin liittyvät kuohunnatkin saattavat olla vielä ajankohtaisia. Minäkuva on usein vielä keskeneräinen ja se, kuka minä olen, voi pohdituttaa paljonkin. Elämän rasitteet ja haasteet saattavat harmittaa, samoin oma osaamattomuus joissakin asioissa sekä asiat, joista ei ehkä selviydykään niin itsenäisesti kuin toivoisi. Moniin asioihin suhtautuminen, usein myös omaan kehitysvammaisuuteen ja sen mukanaan tuomiin asioihin, muuttuu helpommaksi iän myötä.
Kyseisen nuoren miehen kanssa kannattaa keskittyä hänen vahvuuksiinsa ja lähteä niiden kautta tukemaan minäkuvan kehitystä. Henkilön kanssa voisi keskustella ja työstää sitä, missä asioissa hän on hyvä ja taitava, millaisia vahvuuksia hänellä on, millaista osaamista. Lisäksi hänen kanssaan kannattaa keskustella siitä, millaisista asioista hän on kiinnostunut, millaisia asioita hän elämäänsä toivoo nyt ja tulevaisuudessa. Samoin on hyödyllistä keskustella siitä, millaista apua ja tukea henkilö itse toivoo, voidakseen elää omannäköistään elämää.
Voisi olla hyvä selvittää, miksi nuori mies on yhä useammin ryhtynyt mainitsemaan vihaavansa omaa diagnoosiaan. Ottaako joku asian säännöllisesti hänen kanssaan puheeksi ja hän reagoi siihen? Pitääkö joku yllä keskustelua hänen diagnoosistaan tai nostetaanko asia syystä tai toisesta toistuvasti keskusteluun? Onko tapahtunut jotakin sellaista, mikä on saanut hänet erityisesti pohtimaan asiaa? Kumpuaako ”vihapuhe” jostakin tapahtumasta, jonka käsittelyyn henkilö voisi tarvita apua? Jos ei ole olemassa mitään erityistä syytä käsitellä henkilön diagnoosia juuri nyt, ei asiaa kannata väkisin pitää keskustelussa. Nykyään pyritään siihen, että itse diagnooseilla olisi ihmisten arkielämässä lopulta mahdollisimman vähän merkitystä. Tämä ei tarkoita tosiasioiden kieltämistä vaan sitä, että diagnoosi on vain yksi asia ihmisen elämässä, ja moni muu asia on sitä tärkeämpää. Kehitysvammaisuus aiheuttaa arkeen joitakin huomioon otettavia asioita, mutta oikeanlaisilla, yksilöllisillä ratkaisuilla monet asiat ovat myös mahdollisia, kehitysvammasta huolimatta.
Ystävällisin terveisin,
Vernerin toimitus