Kehitysvammaisen "lapsellinen" käytös
Missä määrin kehitysvammaisen "lapselliseen" käytökseen saa puuttua? Siis ilman, että asia menee jatkuvaksi moittimiseksi ja ohjailuksi?
Tyttäremme on 24-vuotias, mutta hän on älyllisesti ja henkisesti 4-5-vuotiaan tasolla. Asia näkyy mm. siinä, että hän saattaa kauppareissulla ruveta juttelemaan pehmoleluille, jos ostosreitti sattuu kulkemaan leluhyllyn ohitse. Joskus tyttäremme juttelee myös Nalle Puh-unikaverilleen, sekä Muumipeikkoa esittävälle avaimenperälleen, kuin kyse olisi elävistä olennoista.
Olemme vaimoni kanssa yrittäneet opettaa tyttärellemme, että unikaverille ja avaimenperälle saa kyllä jutella, kun hän on omassa huoneessaan asumisyksikössä tai meillä kylässä. Mutta miten saisimme hänet oppimaan, että kaupassa tai kirjastossa ei saa käyttäytyä samalla tavalla? Meitä molempia pelottaa, että tyttäremme joutuu kiusatuksi asian vuoksi.
Hei,
Jos kehitysvammaisen henkilön kehityksellinen ikä on arvioitu 4-5-vuotiaan tasoa vastaavaksi, ovat hänen kiinnostuksen kohteensa luonnollisesti asioita, joista tyypillisesti lapset ovat kiinnostuneita. Esimerkiksi lelut, tv:ssä lastenohjelmat, keskustelun aiheet. Nuorille tai aikuisille suunnattuja asioita on vaikea ymmärtää eivätkä ne siksi ole myöskään kiinnostavia. On hyvin tärkeää, että ihminen saa suunnata kiinnostustaan mieleisiinsä asioihin, ilman että toiset kertovat hänelle mistä hänen pitäisi olla kiinnostunut.
Aikuinen ihminen, joka leikkii tai puhuu esineille, herättää tietenkin helposti kummastusta tai huvittuneisuutta ympäristössä. Myös lapselle saatetaan sanoa, ettei tavaroiden kanssa voi jutella kaupassa. Näillä toiminnoilla voi kuitenkin olla tärkeä merkitys, jos vaikkapa kaupassa käynti on jännittävää tai ihmisten seurassa oleminen vaikeaa. Tällöin on helpompaa keskittyä omaan puuhaansa ja välttää näin ylimääräinen jännittäminen tai hermostuminen. Kehitysvammainen ihminen voi kyllä oppia, että leluille puhuminen ei ole sopivaa, mutta hänen voi olla vaikeaa syvällisemmin ymmärtää miksi näin on, ja tällöin kieltäminen voi aiheuttaa hermostumista. Ihmisillä (sekä aikuisilla että lapsilla) on herkästi myös taipumus ajatella, että jos asia, josta olen kiinnostunut ja joka minua miellyttää, kielletään tai tuomitaan, tarkoittaa se arvostelua minua kohtaan ihmisenä. Ja tämä on ikävä tunne kenelle tahansa.
On hienoa, että te vanhemmat hyväksytte tyttärenne ”lapselliset” kiinnostuksen kohteet, joista ei kuitenkaan ole kenellekään mitään haittaa! Samalla kun selkeästi ilmaisette, ettei hänen kiinnostuksen kohteissaan ole mitään tuomittavaa tai väärää, voitte ehkä yrittää jutella siitä, että kaupassa tehdään kauppa-asioita, ja kotona leikitään? Ehkä kertoa, että joidenkin ihmisten mielestä tavaroille puhuminen on hassua. Toisaalta jos kukaan ei ole kaupan hyllyllä näkemässä, miksipä siihen ei voisi hetkeksi pysähtyä juttelemaankin? Tai vaikka olisikin näkemässä, haittaisiko se ja ketä?
Ero on tietenkin myös siinä, liikkuuko tyttärenne itsenäisesti siten, että voi joutua hankaliin tilanteisiin vai onko hänellä aina mukanaan vanhempi/ ohjaaja, joka on apuna jos joku ulkopuolinen käyttäytyy asiattomasti tai kiusaa?
Asumisyksikön osalta on varmaan tärkeää selvittää, onko siellä riski tulla kiusatuksi vai onko kyse kehitysvammaisten asumisyksiköstä, jossa jokaisella on omat tapansa ja mielenkiinnon kohteensa, ja jokainen hyväksytään sellaisena kuin on. Ellei näin ole, voi henkilökunta käydä tästä asiasta keskustelua asukkaiden kanssa. Leikkiminen ja lapsekkaat mielenkiinnon kohteet eivät ole mitenkään harvinaisia kehitysvammaisten keskuudessa, onhan kehitysvammaisuutta määrittelevä asia juuri tuo kehityksen jääminen tietyissä asioissa lapsen tasolle.
On myös useita ”lapsellisia” asioita, joista aikuisetkin ovat kiinnostuneita, kuten Pokemon-pelit tai keräilyharrastukset (mm. pehmolelukerääjiä on!). Löytyisikö tyttärellenne tällainen ”aikuisiälle sovelias” tapa toteuttaa kiinnostuksen kohteitaan ja ilmaista itseään?
Ystävällisin terveisin,
Emmi Tuomi,
psykologi