Ravitsemus (yhteisöllinen asuminen)
Pitäisikö kehitysvammaisten yhteisöllisessä asumisessa noudattaa yleisiä ravitsemussuosituksia ja ateriamääriä, vai voidaanko yhteisöllisellä asumisella perustella, ettei kaikille aterioille ole tarvetta?
Esimerkiksi viikonloppuisin on vain aamupala, lounas ja välipala sekä iltapala. Onko päivällinen perusteltua jättää välistä? Lisäksi, onko työntekijöiden kiire tai asiakkaiden lihominen aina järkeviä perusteluja, kun puhutaan ravitsemuksesta?
Yhteisöllinen asuminen ei tarkoita sitä, että asukkaiden ravitsemuksesta voidaan huolehtia vähemmän kuin muissa asumispalveluissa. Lainsäädäntö ei kuitenkaan määrää yhteisölliseen asumiseen tiettyä aterioiden lukumäärää (kuten että päivässä olisi oltava aamupala, lounas, päivällinen, välipala ja iltapala).
Ratkaisevaa on asukkaan yksilöllinen tarve. Vammaispalvelulain 18 §:n mukaan asumisen tuen tulee sisältää henkilön tarvitsema apu ja tuki päivittäisissä toimissa. Tuen määrä perustuu yksilölliseen tarpeeseen, ja asumisen tuen sisältö, määrä ja toteuttamistapa on kirjattava päätökseen.
Yhteisöllisellä asumisella ei voida perustella sellaista ruokailun järjestämistä, joka johtaa siihen, ettei asukas saa tarvitsemansa mukaista riittävää ravintoa tai ettei hän pysty toteuttamaan ruokailua itsenäisesti tarvitsemansa tuen avulla.
Pelkästään se, että päivällinen puuttuu viikonloppuna, ei vielä automaattisesti tarkoita lainvastaista toimintaa. Lainsäädännössä ei ole sellaista yksinkertaista sääntöä, että päivällinen olisi aina pakollinen.
Sen sijaan pitäisi arvioida, mitä päivän kokonaisruokailu sisältää ja turvaako se asukkaiden yksilölliset ravitsemukselliset tarpeet.
Jos päivällisen pois jättäminen esimerkiksi tarkoittaa, että päivän kokonaisenergiansaanti jää liian vähäiseksi, aterioiden väli muodostuu liian pitkäksi, asukkaalla ei ole mahdollisuutta hankkia tai valmistaa itse puuttuvaa ateriaa, asukas tarvitsee vammansa vuoksi apua ruokailuun mutta apua ei ole saatavilla tai asukkaan yksilöllistä ravitsemuksen tai ruokailun tarvetta ei ole arvioitu, tilannetta on syytä tarkastella vammaispalvelulain mukaisen yksilöllisen tuen tarpeen kautta.
Olennaista ei ole kysyä ainoastaan sitä, tarjotaanko päivällinen, vaan saako asukas päivän aikana riittävän ja ravitsemuksellisesti laadukkaan määrän ruokaa ja saako hän tarvitsemansa tuen ruokailuun.
Henkilöstön kiire ei sellaisenaan ole perustelu sille, että asukkaan yksilöllinen tuen tarve jätetään toteuttamatta. Vammaispalvelulain lähtökohta on, että palvelut järjestetään henkilön yksilöllisen tarpeen mukaisesti. Asumisen tuen määrä ei siis määräydy ensisijaisesti sen perusteella, kuinka paljon henkilöstöllä sattuu olemaan aikaa.
Jos ruokailuun tarvittavaa apua ei pystytä toteuttamaan henkilöstön vähyyden vuoksi, kyse on ennen kaikkea siitä, onko palvelu järjestetty lain edellyttämällä tavalla riittävänä.
Asukkaan lihominen ei yksinään ole perustelu sille, että häneltä vähennetään aterioita tai ruokaa. Ravitsemuksessa pitää huomioida henkilön yksilöllinen tilanne. Ruokailun tarkoituksena ei ole ainoastaan ehkäistä lihomista, vaan turvata riittävä ja monipuolinen ravitsemus. Ruokavirasto korostaa sosiaali- ja terveyspalvelujen ravitsemuksessa ravitsemuksellisesti laadukkaita aterioita ja ravitsemustarpeiden huomioimista.
Jos henkilön painoon tai ravitsemukseen liittyy todellinen terveydellinen huoli, asia pitäisi käsitellä yksilöllisen ravitsemuksen ja tarvittaessa terveydenhuollon ammattilaisen arvion kautta, ei yksinkertaisesti poistamalla yksi päivän aterioista kaikilta asukkailta.
Ystävällisin terveisin,
Niina Sillanpää
Kehitysvammaliitto
Oliko Verneri.netin neuvonnasta sinulle hyötyä? Vastaa lyhyeen kyselyyn. Palautteesi on meille todella tärkeää!