Rutiineihin juuttuminen
Miten rutiineihin juuttunutta, lievästi kehitysvammaista nuorta autetaan?
Hän haluaa tehdä mm. aamu- ja iltarutiinit aina tismalleen samassa järjestyksessä. Vaikka hän nukkuu viikonloppuisin reilun tunnin pidempään kuin arkisin, niin hänen on välttämättä peseydyttävä ja puettava päivävaatteet päälleen ennen aamiaisen syömistä. Samaa hän vaatii koko perheeltä. Jos me vanhemmat tai pikkusisarukset ehdotamme muutaman kerran vuodessa; "Mitä jos syödään lauantaina aamupala pyjamat päällä?", niin seurauksena on raivokohtaus. Olemme yrittäneet keskustella asiasta, mutta siitä ei ole ollut apua. Mikä siis neuvoksi?
Pakonomaisiin rutiineihin vaikuttaminen on aina vaikeaa eikä siihen ole yhtä ja oikeaa reseptiä. Tässäkin tuntuu olevan kysymys pitkän ajan kuluessa muodostuneesta kierteestä, johon koko perhe on tempautunut mukaan. Tällaisten kierteiden purkaminen on pitkä tie. Toivottavasti perhe saa siihen apua esim. kehitysvammapoliklikalta.
Rutiinit ovat tiettyyn rajaan asti ihan hyvä asia. Niiden avulla elämä pysyy hallinnassa ja kenties saavutetaan jonkinlainen turvallisuuden tunnekin. On tuskin suurikaan ongelma, jos nuori haluaa käydä pesulla ja pukeutua ennen aamiaista, mutta sitten mennään rajan yli, jos hän vaatii muilta samaa eikä siedä yhtään, jos joku poikkeaa ruodusta. Kierre alkaa syntyä siitä, kun muut "tottelevat", jotta vältyttäisiin nuoren raivokohtaukselta. Raivokohtauksen välttelystä tulee käsikirjoituksen juoni ja vuorovaikutus nuoren ja muun perheen välillä alkaa kasvaa vinoon. Ongelmatilanteiden pelko, epävarmuus ja varovaisuus alkavat hallita, nuori vaistoaa tämän ja tiukentaa entisestään takertumistaan rutiineihinsa. Vaarana on, että tämä leviää muihinkin tilanteisiin.
Kysymys kuuluukin, miten autetaan vanhempia auttamaan lastaan? Vielä tarkemmin: miten autetaan vanhempia uskomaan siihen, että he voivat auttaa lastaan? Uskohan tuossa väistämättä horjuu.
Ensiksi täytyy tietysti päättää, millaista muutosta halutaan. Olisiko tavoitteena se, että nuori oppisi sietämään, että muut perheenjäsenet tulevat sunnuntaina aamupalapöytään kukin siinä asussa kuin haluaa? Hän itse saa pitää omista rutiineistaan ja häntä voi jopa kehua siitä, että hän on siisti ja huoliteltu. Mutta äidillä on myös oikeus olla aamutakkisillaan, jos se tuntuu hänestä hyvältä. Julistetaan sunnuntaiaamu vapaan pukeutumisen aamuksi. Vain sunnuntaiaamu, vain tiettyyn kellonaikaan asti. Lähdetään yhdessä opettelemaan sitä.
Katseen kääntäminen ongelman välttelystä myönteisen muutoksen etsimiseen voi jo auttaa alkuun. Olisi toivottavaa, että perhe saisi tukea tällaisen vuorovaikutuskierteen purkamiseen. Siinä on varmasti paljon sellaista, mille on itse jo ehtinyt tulla sokeaksi. Maailmalla on saatu hyviä kokemuksia psykologien vetämistä ryhmistä, joissa pohditaan tällaisia vanhemmuuden pulmia yhdessä kohtalotoverien kanssa.
Saataisiinpa tällaista toimintaa meillekin.
Psykologi Heikki Seppälä