Äiti, lue mulle Kalevalaa!

Eilen illalla tuli Uunolta kaunis pyyntö: - Äiti, lue mulle Kalevalaa. Kaivoin ääntä nopeammin esille Lasten Kalevalan, jonka Uuno sai syntymäpäivälahjaksi.

Hyvin hiljaa ja keskittyneesti hän kuunteli, kun luin ”Väinämöinen nousi merestä puuttomalle saarelle. Oudoksuen hän liikkui mantereella kova maa jalkojensa alla…”

Myyttiset tarinat herättävät mielikuvitusta, kaunis kieli kietoo syliinsä illan kähmässä niin äidin kuin pojan.
Ja sitten iltarukous ja aamen. Halaus. Hyvää yötä!

Poika nukkui hyvin.

Joskus meillä on luettu Raamattua iltakaupalla. (Suomen Lasten Raamattu, jonka Jaakko Heinimäki on Raamatun pohjalta kirjoittanut, on loistava.) Toisinaan uppoavat Tatu ja Patu, Ella tai Risto Räppääjä. Oululaisen Anna Haanpää-Vesenterän Vaahteranlehtipoika-sarja on ehdottomasti lasten laatukirjallisuutta.

Sööttiä, että Uuno haluaa aika usein, että hänelle luetaan myös hänen omista lausahduksista koottua kirjaa. Monet jutut naurattavat nyt jo 14-vuotiasta. Eräänlaista sadutusta tämäkin.

Mietin, tarjotaanko erilaisissa ryhmissä kehitysvammaisille lapsille ja nuorille riittävästi laadukasta kirjallisuutta, teatteria tai kuvataide-elämyksiä. Aika usein – näin pelkään – ajaudutaan iltapäiväryhmässä tai hoitopaikassa laittamaan se sama joulukoiranpentu-leffa pyörimään.  Kuinka usein lapsia ja nuoria viedään klassisen musiikin konserttiin, lastenteatteriin tai taidemuseoon?

Uunolla on opettaja, joka on mukana kehitysvammaisten kulttuuritapahtumien järjestelyissä. Hän osaa vetäistä oikeista naruista ja saa lapset tekemään suurenmoisen herkkää ja koskettavaa kuvataidetta. Uunonkin töitä on ollut kirjaston näyttelyissä jo useita kertoja. Olemme myös äärettömän iloisia kehitysvammaisten nuorten Hymyreput-kuorosta, joka tarjoaa laadukasta kulttuurielämää paitsi nuorille, myös ympäristölle. Liikkuva laulureppu ei suotta ollut Emma –ehdokkaana tai Hymyreput saanut valtion taidepalkintoa.

Uuno rakastaa tietysti myös Cheekiä ja oli hyvin hämmästynyt, kun epäilin, että Cheek ei ehkä tule meidän olohuoneeseen pitämään keikkaa, mikä oli Uunon suuridea.

-Miksi ei? hän tivasi minulta.

Vaikka Uuno on henkeen ja vereen räppäri, yllättää hän joskus myös musiikkivalinnoillaan.

– Äiti, mulla on yksi aivan superlempparibiisi. Mää oon kuunnellut tätä koko päivän! hän tuuletti yhtenä päivänä, kun tulin töistä kotiin.
Istahdimme kuuntelemaan löytöä. Oletin, että Mikael Gabriel tai Nikke Ankara on levyttänyt uuden biisin. Mutta ei.

Uunon veret oli seisauttanut Vesa Matti Loirin laulama Isä meidän. Sitä hän pyöritti yhä uudelleen.
Pala nousi kurkkuun, kun siinä vierekkäin kappaletta kuuntelimme.

Kehitysvammaisella lapsella tai nuorella voi olla erityistä herkkyyttä kokea ja ilmaista juuri taiteen kautta niitä asioita, jotka ovat tärkeitä. Aina ei sanoja ole tai niitä pystyy vaillinaisesti käyttämään, mutta on viiva, ääni ja mielikuva. Väri ja kokemus.

Itse pidän tärkeänä, että kehitysvammaiset nuoret autetaan mahdollisuuksien mukaan osallisiksi kaikesta siitä elämästä, mitä mekin elämme. Ottamaan kantaa, osallistumaan, kritisoimaan ja tykkäämään. Uuno on facebookissa, tuetusti ja turvallisesti. Ehdottomasti omana oivaltavana ja terävänä itsenään. Eräänä päivänä olin ladannut facebookiin mielestäni hauskan kuvan minusta ja Markusta. Teini oli toista mieltä.
 -Voi ei äiti isä, oli kuvan alle ilmaantunut ytimekäs reaktio.

P.s. Uunon lääkekokeilu on kestänyt nyt kuukauden. Sivuoireita ei ole ilmaantunut, mutta minusta tuntuu, että hän on ollut tavallistakin herkempi aistimaan, missä tarvitaan Uunolta tulevaa läpsyä tai lämmintä omintakeista tervehdystä tai halausta.