Älä elämää pelkää!

Tänä aamuna Uuno lähti kouluun ja sen jälkeen hän menee vielä sijaishoitopaikkaan pariksi yöksi. Uuno aloitti koulun viikko sitten. Kun hallitukselta tuli päätös, että koulut avautuvat, teimme osaltamme päätöksen, että meille ne avautuvat juuri nyt. Seitsemisen viikkoa vietimme tätä erityistä aikaa. Sitten tuntui, että tuli pää vetävän käteen. Erityisnuoren kotikoulu ja kahden papin työ samassa huushollissa lisättynä jatkuvalla yhteisellä vapaa-ajalla  on jatkuessaan too much. Silti tulen tätä aikaa muistelemaan myös rakkaudella.

Ihminen selviytyy vaikka mistä. Yhtäkkiä tulee voimia pyörittää arkea mitä kummallisimmissa olosuhteissa. Saarna rakentuu samalla kuin toinen silmä tutustuu järvisuon lintulajistoon. Puhe hautajaisiin syntyi oboen äänimaailmassa. Huomasin, että kotitaloustunnin pannukakun ja hautausvarauksen tekeminen yhtä aikaa olisi mahdoton yhtälö. Uuno lähti kouluun.

Uuno itse kuuluu riskiryhmään agutautiin liittyvään infektioherkkyyden vuoksi. Myös isänsä on riskiryhmäläinen vuoden takaisten sydänongelmien vuoksi. En ole aivan varma itsestänikään. Lievä astma kiusaa flunssien ja pakkasten yhteydessä. Se ei kuulosta hyvältä koronan kera. Ja silti kaiken tämän jälkeen on todettava: Älä elämää pelkää!

Eteen on tullut se tilanne, että meidän on opittava elämään koronariskin kanssa, sen tietoisuuden kanssa, että ehkä jonakin päivänä sairastumme siihen. Mutta eikö olisi kurjaa, jos edes sitä ennen ei olisi eletty? Jos olisi vain pelätty ja varottu, väsytty ja masennuttu. Tietenkin me pesemme käsiä, käytämme ehkä enenevässä määrin maskiakin, yritämme olla tarkkoja. Uuno ei hengaile enää kauppakeskus Valkeassa, vaan käy reippailla kävelylenkeillä avustajan kanssa.

Silti minulla on sellainen tunne, että nyt täytyy kaikin tavoin  – toki varatoimien kera – yrittää nauttia elämästä. Uuno onkin onnellinen, kun on päässyt hoitopaikkaan ja kouluun. Hänestä tuli viikko sitten selvästi valoisampi ja myönteisempi. Vaikeitakin hetkiä ja vaiheita on koettu. Uuno on herännyt anivarhain, ollut kiukkuinen ja kovaääninen.

- Uuno, miltä sinusta tuntui aloittaa koulu?
- Kuule, mietippä ite. Meitsi oli kuus viikkoa himassa. Todella tylsää.

Nyt toivomme kädet ristissä, että emme sairastuisi koronaan. Ja jos sairastuisimme, että tauti olisi lievä. Ja jos se ei olisi lievä, että emme kuitenkaan kuolisi siihen. Ja sitten pappina on pakko jatkaa, että jos… no, se on ehkä toisen areenan juttu se.

Tärkeää siis on nyt se, että uskaltaa elää. Nauttia pohjoisessa hiljalleen heräävästä keväästä, jäätelöstä ja räpistä. Niin kuin se runoilija Vala sanoi: Elää, elää, elää!

Kuvassa Uuno ja hänen äitinsä Satu kukkia kädessään.

Lisää uusi kommentti