Apu yllättävältä taholta

- Entä se lelu?

Poika katsoo minua totisena. Alahuuli alkaa väristä.

- Tuota, täällä ei taida olla lelukauppaa, sanon tekoreippaimmalla äänelläni. Katselen Helsingin rautatieasemalla ympärilleni hermostuneena.

- Sinä lupasit!

Sanan loppuosa tulee jo parahduksena.

Elämme erittäin räjähdysalttiissa tilanteessa. On kesän kuumin päivä (mittari näyttää lähes + 40 astetta), olimme olleet juuri viikon intensiivisellä kurssilla ja raahaamme järisyttävän ruuhkan keskellä viittä laukkua puolikuolleena väsymyksestä. Kaikeksi huipuksi minun tulisi hyvästellä poika ja isä junaan ja jäädä muutamaksi päiväksi vielä pääkaupunkiseudulle. Muistan tietenkin myös kiusallisen tarkasti, kuinka illalla lupasin typeryyttäni, että ennen junaanmenoa katsellaan pojalle jostakin uusi lelu mukaan.

Monen erityislapsen - niin meidänkin pojan - on usein tavallista vaikeampaa muuttaa suunnitelmiaan, kestää pettymyksiä, ilmaista negatiivisia tunteitaan ja ylipäätään toimia siirtymätilanteissa. Erityislapsen äidin taas on joissakin tilanteissa lähes mahdotonta kestää sitä, mikä seuraa pitämättömistä lupauksista...

Sytytyslanka palaa. Junan lähtöön on aikaa puoli tuntia.

-Hei, mennään tuonne R-kioskille, sielläkin on leluja!

Mies jää vahtimaan laukkuja. Poika seuraa minua epäröivän näköisenä kioskille. Kioskilta ei löydy mitään. Harpomme asematunnelin K-Markettiin. Ei mitään! Entäs siihen peli- ja videoliikkeesen? Poika pyörittää päätään videohyllyun edessä. Ei ole mitään, mistä hän pitäisi.

Olemme purskahtamassa itkuun.

Aikaa on niin vähän, että on pakko palata asemalle. Harpon eteenpäin ja kiskon vastustelevaa poikaa mukanani. Samassa huomaan kojun, jossa myydään pehmoleluja. Sinne!

Nostelen karvaisia elukoita ilmaan. -Tämä? - Ei. - Tämä? -Ei.

- Nyt riittää! tuskastun. - Meidän on mentävä heti paikalla takaisin...

-Tämä, poika sanoo niiskauttaen
-Mitä?
-Haluan tämän.

Voi hyvä taivas, en ole elämässäni nähnyt niin rumaa mötikkää, kun se sarvipäinen, mulkosilmäinen ruskea biisoni on.
Poika nyökkää totisena.

Toimitan karvaläjän lennossa tiskille. 17.90 euroa. Mikä nylkyhinta! (Luultavasti olisin silti siinä tilanteessa maksanut rotasta viisikymppiä...)

- Meille ei käy pankkikortti.
- Tä?
- Tuossa kulman takana on pankkiautomaatti.

Lennätän lapsen käsipuolessani pankkiautomaatille ja pienen jonotuksen jälkeen kiidämme takaisin mulkosilmän luo.

Kun viimein lähestymme matkalaukkujen keskellä seisoskelevaa miestä, hänen ilmeensä on epäuskoinen.

- Ostitte biisonin?

(Onneksi 10 vuodessa mies on oppinut tunnistamaan muutaman a i v a n erityisen ilmeeni. Keskustelu ei jatku.)

Poika ja iskä saadaan ajoissa junaan. Ja tietysti biisoni!

Minä lompsin hikisenä ja voipuneena väliaikaiselle kämpälleni.
Vähän itkettääkin. Etupäässä naurattaa.

Sillä oli sarvet ja kaikki.