Armo

Kun Uunon diagnoosi viitisen vuotta sitten tuli, soitin aika pian AGU-yhdistyksen silloiselle puheenjohtajalle Pirjolle, jolla on aikuinen AGU-poika Antti. En muista puhelusta juuri muuta kuin että nyyhkytin koko ajan.

Yksi lause kuitenkin jäi mieleeni.

- Antin lähellä on hyvä olla. Hänen lähellään on sellainen armollinen ilmapiiri, jota oikein kaipaa kaiken touhun keskellä.

En varmaan edes ymmärtänyt lausetta, mutta jotakin isoa ja totta siinä aistin.

Viime aikoina olen usein palannut asiaan ja tajunnut: Myös Uunon lähellä on selittämättömällä tavalla hyvä olla.

Sillä paikalla on armoa.

Tavallaan minua ärsyttää, kun kehitysvammaisista puhutaan niin paljon iloisina ja viattomina, aitoina ihmisinä. Joskus on ilo koko kerrostalosta kaukana ja viattomuuskin on niin ja näin. (Mistä hän tietää aina äidin palkkapäivän, vaikka ei osaa lukea kalenteria?)

Mutta aitous pitää paikkansa. Aina.

Ehkä siihen liittyy jokin armon erityinen tunnelma. Uuno ottaa elämän aika lunkisti. Suorituspaineita ei ole.
- Äiti, sulla on niin ihanan pehmeä vatta.

Vastaavaa voi kokea jonkun elämän syvän laitapuolen kokeneen ihmisen lähellä. Armoa.

Sen voi kokea ehkä dementiaosastolla. Armon voi kokea suurissa taiteilijoissa, jotka ovat kokeneet paljon, ehkä liiankin paljon. Vesa-Matti Loiri on siksi niin huippujätkä, kun hänestä hehkuu armo, itseä ja toisia kohtaan. Se koskettaa.

Silti en pidä siitäkään, että sanotaan kuinka erityislapsemme "ovat opettamassa meille jotain" tai heillä on tärkeä tehtävä. Kyllä kehitysvammainen ihminen on aivan ikioma itseisarvonsa - ja monet joutuvat kärsimään asioista tai sairauksista, joiden tarkoitusta ei jaksa ymmärtää. En aiokaan.

Silti näyttää siltä, että armollisuus syntyy ihmiseen jostakin säröstä, murtumasta, haavasta.

Omituista, että Uuno, jonka molemmat vanhemmat ovat ikään kuin ammatikseen armon asialla, vaikuttaa kumpaankin samalla voimakkaalla tavalla.

Vaikka hän on myös hyvin vaativa, hänen lähellään kokee merkillistä armoa.

Hyvää pyhäinpäiväviikkoa!