Ei siihen totu

Törmäsin taannoin erään oppilaitoksen käytävällä puolituttuun naiseen. Aluksi näytti siltä, että vaan moikataan ohimennen, mutta sitten tuttu kysäisikin: - Mitä sulle kuuluu?
- No, tuota ei mitään ihmeempää... tai niin no...

(Apua, mitä sanotaan puolitututulle kiireessä, kun oikeasti elämä on vuoden sisällä lähestulkoon romahtanut ja vimmatusti kerätään palasia uuteen rakennelmaan.)

- ...oikeastaan aika paljonkin. Meidän lapselle tehtiin viime keväänä vaikea diagnoosi, enkä ole jaksanut viime talvena käydä naisporukan kahveillakaan. Mitäs sulle?

- No ihan tässä hyvää... tuota, anteeksi, saanko kysyä, mikä diagnoosi?
- Sellainen Agu... liittyy kehitysvammaisuuteen.
- Tiesitkö, että minullakin on erityislapsi?
- Onko?

BANG!

Niin siinä taas kävi. Käytävällä seisoi yhä kaksi naista, mutta he eivät olleetkaan puolituttuja, saatikka kiireisiä.
Vastakkain seisoi kaksi kohtalotoveria, äitiä ja - näin uskallan sanoa - sielunsiskoa.

Meillä oli tavattoman paljon jaettavaa. Diagnoosit, lääkärit, arki, jaksaminen. Rakkaus lapseen!
Keskustelu kesti kymmenisen minuuttia, mutta sinä aikana ehdimme nauraa mahat kippurassa ja pyyhkäistä silmäkulmaa kymmenen kertaa.

Olen kokenut tämän ennenkin. Kaupan kassalla, kirjastossa hyllyjen välissä, yliopiston ruokajonossa, jopa kun olemme saaneet vieraita kotiimme.

Kohtaan ihmisen, puhelemme niitä näitä ja yhtäkkiä tajuamme toisissamme jotain.

Haavan, suurpiirteisyyden, käydyn painin.

Elämänkohtalon jakaminen on järisyttävää.
Kaunista.
Ei siihen totu.

Vaikka sen takia meidän täytyy olla olemassa.

Lähdimme koulun käytävältä jatkamaan töihimme ja toimiimme.
Koko loppupäivän oli oudon kevyt olo.