Helena

Viime viikolla meillä kävi Helena. Hän on kehitysvammaishuollon avopalvelun ohjaaja. Helena on käynyt meillä viime kesästä lähtien kerran kuukaudessa. Helena auttaa paperirumbassa ja kenties seurailee meidän jaksamistamme. Hän tapaa tietenkin pojan joka käynnillä ja miettii, millaiset harrastukset tälle voisivat olla hyödyksi.

- Mitä sinä haluaisit harrastaaa? Helena tiedusteli ystävällisesti pojalta yhtenä päivänä. - No minä olen kiinnostunut astronautin hommista, poika vastasi innokkaasti.

- Ahaa... Muistan viime kesältä tarkasti sen hetken, kun vammaispalvelun sosiaalityöntekijä sanoi: "Me tulemme olemaan osa teidän elämäänne." Ymmärsin, että kyse oli lupauksesta, ei uhkauksesta (ja olen sittemmin myös käytännössä kokenut avun todella tärkeäksi.) Silti sanat tuntuivat erittäin hämmentäviltä ihmisestä, jonka aiemmat yhteydet lasten tiimoilta viranomaisiin ovat olleet niitä tavallisia. Neuvolatäti on vieraillut kotona, kun on kotiuduttu laitokselta, tai sitten on käyty vasukeskusteluja päiväkodilla, tai vanhemman vartteja kolululla.

Nyt minun täytyisi oppia jakamaan perhe-elämää aivan uudella tavalla. Jo kerran kuukaudessa koittavan "hoitoviikonlopun" järjestäminen edellyttää kotirutiinien selvittämistä, jotta jotakin tuttua ja turvallista saadaan pojalle avuksi viikonlopuksi. Ja tämä kaikki on vasta alkua, sillä piakkoin koittava viikon hoitajakso laitoksessa tuo ympärillemme sen seitsemän ammattilaista. Lääkärin, psykologin, toimintaterapautin, lapstenhoitajan, fysiotreapeutin, vammaispalveluohjaajan... en edes muista kaikkia!

Asia on kerta kaikkiaan sillä tavalla, että viimeinenkin kontrollifriikkiys on kyettävä hyvästelemään. Kotielämäämme liittyy tulevaisuudessa paljon uusia ihmisiä. Onneksi pojan taipumus jakaa iloisesti perhe-elämämme sattumuksia toimii hyvänä siedätyshoitona. Tiedän, että naapurini tietää, että pottuvarpaani tulee kipeäksi rasvaisesta kalasta. Tiedän, että päiväkodin ope tietää, että farkkujeni alla vilistää sukkahousuissa silmäpako.

Mutta minäpä olen päättänyt kestää sen. Sanon kuin Paavo Lipponen - So what?

Eräänä päivänä ovikello soi. Liedelläni kiehui kolme eri kattilaa. Sinä päivänä ei kukaan perheessä ollut ehtinyt laittaa astioita koneeseen tai petiä kiinni. Menin ovelle tavanomaisessa kotiasussani; kauhtuneessa yöpaidassa ja Aino-tossuissa. Mietin ovelle mennessäni, että olisi ihanaa ehtiä joskus suihkuun...

Ovella oli Helena, jonka tulon olin täydellisesti unohtanut. Hän ehdotti ystävällisesti, että tapaamisen voi siirtää toiseenkin kertaan jos haluan. Mietin sekunnin asia. - Ei missään nimessä, mennään vaan tänne olohuoneen puolelle.

Mennessäni potkin suurimpia ja mustimpia sukkaläjiä sohvan alle samalla kun hain käsiini pojan kansion.

Ja voitteko kuvitella: Helenan kanssa on kyllä aina mukavaa, mutta se palaveri oli vertaansa vailla! Jotakin naksahti kohdilleen ihan pysyvästi. Minun ei tarvitse esittää yhtään mitään.