Hetki

Myönnän, että usein kun olen hakenut lasta harrastuksesta, olen silmäillyt kelloa ja odottanut, että loppuispa jo, päästäisiinpä pian kotiin.

Eilen sunnuntaina kävin ihan päinvastoin. Jossakin vaiheessa 45 minuutin muskaria vilkuilin kelloa huolestuneena. Voi ei, tämähän loppuu kohta!

Olen kuullut jo aiemmin, että oululaisen Liikkuvan Laulurepun muskari erityislapsille on "alan piireissä" eli kehitysvammaisten lasten vanhempien parissa käsite. Mutta pitäähän se kokea itse, ennen kuin uskoo.

Ja kyllä, niin siinä kävi: Minusta tuli ohjaajien, Marin ja Timon, fani, enkä ole perheessäni ainoa. Meitä on jo kokonainen joukkue.

Mitä muskarissa sitten tapahtui?

Ei välttämättä mitään erityistä. Pieniä leikkilauluja, rytmityksiä, apuna kuvakortteja ja soittimia. Varmaan ihan tyypillistä muskaritoimintaa, erityislapsille räätälöitynä.

Tyrmäävää oli asenne.

Se, millä tavoin ohjaajat kohtasivat lapset... ei, ei, väärin sanottu... vaan se, millä tavoin ohjaajat kohtasivat jokaisen lapsen yksilönä.

Se oli koskettavaa.

Niin kiinnostuneesti, kannustavasti, hellästi ja hauskasti jokainen lapsi otettiin vastaan. Lasten loistavista kasvoista, naurusta ja pursuavasta innosta saattoi päätellä, että on syntyny korkean tason y h t e y s.

Muskari eteni tehtävästä toiseen kevyesti ja iloisesti. Silti jokainen vanhempi luonnollisesti ymmärtää, että "magic touchin" takana on rautainen ammattitaito. Työ on hyvin vaativaa.

Riittääköhän edes 100 prosentin läsnäolo? Minusta tuntuu, että nämä ohjaajat kaivoivat jostakin parikymmentä prosenttia sataseen lisää.

Erityislasten muskarissa koin yllättäen jotakin samaa, mitä aikoinaan dementiakodissa.

Toimin tuolloin hektisessä uutistyössä isossa lehtitalossa. Koko ajan oli kiire, kiire, kiire...

Kun sain komennuksen dementiakodissa tehtävään juttukeikkaan, ajattelin hoidella sen samalla vauhdilla, mitä työtehtävien hoitaminen yleensäkin vaati.

Suunnitelmani epäonnistui täydellisesti. Kun odottelin dementiakodin sohvalla haastateltavaani, seurasin samalla kahvipöydän äärellä olevia vanhuksia.

He hörppivät kahviaan, katselivat toisiaan, joskus sanoivat sanasen. He eivät kolistelleet kiireellä kahvipöydästä pois, vaan istuivat vaan paikoillaan.
Hyvä Jumala, kuinka suurella intensiteetillä he näyttivät olevan olemassa!

Itsestäni ei ollut läheskään varma. Olinko olemassa? Todennäköisesti mieleni oli jo seuraavassa hetkessä, paitsi, että tämä miljöö kerta kaikkiaan pakotti pysähtymään.

Lyhyen hetken aikana mietin, että kukahan elämässä on lopulta se "syrjäytynyt"?

Suoraan sanottuna vanhukset näyttivät olevan elämänsuonessa kiinni paljon paremmin kuin minä ja kaltaiseni, jotka touhuamme kyllä paljon, mutta emme ehdi välttämättä tuntea mitään.

Oli kuulkaa hämmentävää istua dementiakodin sohvalla tajuamassa jotakin läsnäolon pyhyydestä.

Erityislasten muskarissa koin eilen jotakin vastaavaa.
Tajusin läsnäolon. Elämänmaun. Inhimillisyyden. Haavan ja ilon. Kuinka paljon tunteita nämä lapset saivat ja osasivat tuntea 45 minuutin aikana.

Rakkautta (rytmitaputusten välissä ehtii heittää lentosuukkoja), iloa, riemua. Eikä se ollut mikään vaatimus. Yhtä aikaa sai olla myös väsynyt ja ujo.

Jotakin muskarimatolta läikkyi meidän tuolilla istuvien vanhempienkin syliin. Ainakin itse jouduin miettimään: Olenko ehtinyt tuntea pitkään aikaan mitään? Onko minua pitkään aikaan naurattanut mikään niin iloisestija sydämellisesti kuin eilisessä hetkessä lasten rinnalla?

Tajusin, että heillä on j o t a i n, jota tämä aika huutaa.

Aion marssia muskariin toistekin. Ottamaan salaisuudesta selvää.