Iloksi maailmaan

Tulevana viikonloppuna - pyhäinpäivän aikaan - moni suuntaa askeleensa hautausmaalle. Jos niin onnellisesti on käynyt, että siellä ei ole kenenkään "oman" leposijaa, on vaikuttavaa ylipäätään katsoa yksittäisten kynttilöiden luomaa valon määrää.

Mikä määrä rakkautta ja ikävää lepattaviin liekkeihin kätkeytyykään!

Me kävimme viime viikolla Lapin reissullamme pojan isovanhempien haudalla. Paikalle on matkaa noin 250 kilometria kodistamme, joten siellä ei käydä kovin usein.

Tarkoitus oli nytkin vain viedä pikaisesti kynttilä, mutta tilanteesta tulikin paljon mieleenpainuvampi.

Jo menomatkalla poika sanoi yllättäen meille, että "sopiiko, että minä sanon sanaparin?"

Hämmästyneinä me nyökyttelimme. Totta kai, mikäpäs siinä.

Haudalla, kun sytyttelimme kynttilöitä, poika alkoi laulaa:

"Pienen kynttilän sytytän,
sytytän, sytytän,
pienen kynttilän sytytän,
iloksi maailmaan."

Sitten alkoi puhe.

Lapsi kertoi papalle, että tämä ei varmaan tiedä, että poika on jo aloittanut koulun. Mummolle hän muisteli, kuinka oli juuri vieraillut mummon ystävän luona.

"Maila teki sämpylöitä, jotka olivat oikein hyviä. Sinä et niitä valitettavasti voi enää maistaa."

Muutaman lauseen verran kestänyt puhe päättyi iloisiin toivotuksiin:

- Mummo ja pappa, viekää terveisiä Jumalalle!

Sitten tuli loppulaulu:

"Pienen kynttilän sammutan,
sammutan, sammutan.
Pienen kynttilän sammutan,
valoksi maailmaan."

Kynttilät jäivät toki palamaan lähdettyämme paikalta. Me vanhemmat emme sanoneet sanakaan pojan järjestämän seremonian aikana.

Meidän ei tarvinnut.

Emme olisi edes pystyneet.