Itkupäivä

Itkeminen. Kyyneleet. Liikuttuminen.
Suru.
Tuttuja sanoja minunlaiselle tunteella elävälle naiselle.
Mutta entä itkupäivä?

Siihen sanaan olen saanut tutustua lähemmin vasta hiljattain.
Jollakin lailla olin toki aiemminkin mieltänyt termin liittyvän usein erityislasten äitien - miksei isienkin - elämään.
Käsite on tullut esimerkiksi facebook-sivuilla vastaan.
Kun eräs äiti laittoi tilapäivitykseksi lyhyesti "itkupäivä", tulvi hänelle kohta kymmeniä sydämiä ja voimahaleja tueksi.
Asiaa ei kauheasti selitetty. Ystävät selvästikin tiesivät mistä on kyse.

Minäkin tiedän nyt.
Olen tiennyt vajaan vuoden ajan.
Itkupäivä on varastojen purkupäivä. Lapsen vakavan diagnoosin jälkeen elämässä on ollut tuskaisia päiviä ja ihania päiviä. Jos ne kaikki olisi pistetty tehosekottimeen, elämässä olisi vain tasapaksuja ja harmaita päiviä.
Ei enää niitä yönmustia, mutta eivät kyllä hehkuisi väritkään.
Harmauden sijasta minä - monien muiden tapaan - olen saanut elää koko väriskaalalla.
Luojan kiitos!

Luulen, että juuri tätä varten on olemassa järjestelmä nimeltä Itkupäivä.
Tietty suru on olemassa aina, mutta siihen ei pääse kaikkina päivinä käsiksi.
Osa surusta kulkee omia reittejään pitkin eräänlaiseen varastoon.

Ja - kuten näin keväällä muutenkin - varastojakin on joskus tyhjennettävä ja siivottava.
Itkupäivä hoitaa sitä tärkeää virkaa.
Itkupäivänä ei saa välttämättä edes kiinni siitä, mikä kaikki itkettää.
Silloin vain itkettää.

Kyyneleet kuljettavat suruja eteenpäin.

Osa suruista haihtuu poskilta.

Illalla jossakin vaiheessa huomaa, että hanat alkavat ehtyä.
Lähitunteina on aika niistää nenä ja hymyillä varovaisesti.

Tervehtiä taas värejä.