Ja sitten se parisuhde...

Kaksi vuotta sitten kyselin itkua nieleskellen puhelimessa AGU-yhdistyksen puheenjohtajalta, kauanko hän on ollut erossa pojastaan.  Uuno oli siihen mennessä ollut kokonaisen yhden yön (illalla reissuun, aamulla varhain takaisin kotiin!) Sirkku-tädillä.  En muista, mitä Pirjo vastasi, mutta asenne oli mitä ystävällisin hysteeriseltä vaikuttavaan äitiin.

Eilen tulin lomareissulta mieheni kanssa. 8 päivää. Kahdestaan. Ruskettuneena. Hyväntuulisena.  Vastassa oli poika, joka aivan henkäisi onnesta vanhemmat nähdessään. Hän oli levittänyt kaikki tavaransa ympäri huonetta, koska halusi, että ”äiti pakkaa”. Olipa se suloinen ele. Silmäkulmissa karvasteli.

Illalla oli koko tunneskaala kainalossa: Angry bird, kirkkokettu ja poika. Hän kertoi totisena tarinan, jonka oli ehkä kuullut viikon aikana joltakin.

- Äiti, tiijätkö, miten on syntynyt järvi?
- No?
- Jumala on itkenyt niin paljon.
- Miksi se on itkenyt?
- Se on ikävöinyt ihmistä.

Uuno kertoi, että oli itse tuntenut muutamana päivänä ikävää, mutta hän oli kuulemma oppinut tädiltä, että  ”saa olla ikävä”.  Lauantai-iltana hän sanoi, että odottaa hirveästi huomista. Ihmettelimme, mitä hän vielä odottaa. (Kun mekin tuliaisten kera olimme jo tulleet…)

- Minua haluttaa jauheliharisottoa. Opetan teille huomenna, miten se tehdään. En jaksa oottaa sitä!

Kun hän vielä kertoi, että oli joka ikinen päivä syönyt puuroa ( Nalle-puuroa,  kaurapuuroa, riisihiutalepuuroa…) vaikka ei ole kotona suostunut kuuteen vuoteen laittamaan puurolusikkaa suuhunsa (”Te ette osaa tehdä niin hyvää!”) olimme helpottuneita. Viikko erossa vanhemmista oli onnistunut mainiosti. Entäs me vanhemmat?

Päätimme jo lähtiessämme nauttia sydämemme kyllyydestä yhteisestä ja ensimmäisestä ulkomaanmatkasta 10 avioliittovuoden jälkeen. Meitä jännitti, osaammeko. Jos meiltä loppuvat puheenaiheet tai puhumme koko ajan vain Uunosta ja muista lapsista? Miten hyvin me oikeastaan nykyään edes viihdymme yhdessä. Mutta niin siinä kävi. Me osasimme. Osasimme olla vielä aviopari. Emme puhuneet koko ajan lapsista. Puhuimme paljon itsestämme ja toisistamme. Tärkeää oli olla pitkiä aikoja myös hiljaa. Yhdessä. Ilman mykkäkoulua. Ja aurinkolomalla aurinkovoiteen huolellinen levittäminen toiselle on tietysti sekin tärkeää. After sunit illalla siihen päälle...

Toivon sydämeni pohjasta, että meillä ei mene 10 vuotta seuraavaan kertaan, kun pääsemme yhdessä lomalle.  Oikeastaan yhteinen loma pitäisi säätää pakolliseksi jo neuvoloissa. Kuin rokote! Parisuhteen hoito olisi lasten kannalta paljon tärkeämpää kuin käyrät, testit ja palikat. Kunpa yhteiskunta satsaisi siihen, loisi jonkin järjestelmän, sen sijaan että nuoria vanhempia syytetään jatkuvasti helpon elämän tavoittelusta ja milloin mistäkin. Oikeasti perheet ovat pelottavan  tiukoilla.

Parisuhdeloma pitäisi kuulua siis lakisääteisenä aivan kaikille, mutta erityislasten perheessä se on erityisen välttämätöntä.

Kyllä mekin tunnemme luissamme, kuinka vaativan arjen keskellä naiseus ja mieheys alkavat liueta loputtomiin palavereihin, lomakkeiden täyttämisiin, raivareihin, myöhästyviin takseihin, omiin työ-ja opiskelukiireisiin. Ja kun niissä rämpii tarpeeksi syvällä, sieltä ei jaksa välttämättä enää tulla pois. Haluaako edes? Yhteistä aikaa alkaa helposti myös paeta.

Ymmärrän hyvin, että kirjoitukseni herättää ärtymystä ihmisissä, joilla ei kerta kaikkiaan ole mahdollista puolison kanssa yhteiseen lomaan.  Joko siitä syystä, että puolisoa ei ole, tai sitten sen takia, että elämänrakenne ei kerta kaikkiaan mahdollista yhteistä lomaa. Mutta sittenkin!

Yksinhuoltajien on aivan yhtä tärkeää löytää oma olemisensa jonakin muuna kuin vanhempana. Ja he, jotka eivät näe käytännössä mahdollisena tällaista lomaa, voivat asettaa sen tavoitteeksi. Vuoden kuluttua? Viiden vuoden kuluttua? Hitsi, edes kymmenen vuoden päästä!

Entä jos yhteistä lomaa ei edes halua? Silloin yhteisellä lomalla on kiire!

Totuus tekee vapaaksi.

POIKALAPSEN ELÄMÄÄ:

Jotakin ihmeen töhryä oli ilmestynyt Uunon uudenkarhean hymypoikapatsaan korvaan.
- Uuno, miksi tänne on piirretty?
- Äiti, kyllä hymypojankin korvassa on vaikkua.