Ja sitten se parisuhde...

 

Kaksi vuotta sitten kyselin itkua nieleskellen puhelimessa AGU-yhdistyksen puheenjohtajalta, kauanko hän on ollut erossa pojastaan.  Uuno oli siihen mennessä ollut kokonaisen yhden yön (illalla reissuun, aamulla varhain takaisin kotiin!) Sirkku-tädillä.  En muista, mitä Pirjo vastasi, mutta asenne oli mitä ystävällisin hysteeriseltä vaikuttavaan äitiin.


Eilen tulin lomareissulta mieheni kanssa. 8 päivää. Kahdestaan. Ruskettuneena. Hyväntuulisena.  Vastassa oli poika, joka aivan henkäisi onnesta vanhemmat nähdessään. Hän oli levittänyt kaikki tavaransa ympäri huonetta, koska halusi, että äiti pakkaa. Olipa se suloinen ele. Silmäkulmissa karvasteli.

Illalla oli koko tunneskaala kainalossa: Angry bird, kirkkokettu ja poika. Hän kertoi totisena tarinan, jonka oli ehkä kuullut viikon aikana joltakin.

- Äiti, tiijätkö, miten on syntynyt järvi?
- No?
- Jumala on itkenyt niin paljon.
- Miksi se on itkenyt?
- Se on ikävöinyt ihmistä.

Uuno kertoi, että oli itse tuntenut muutamana päivänä ikävää, mutta hän oli kuulemma oppinut tädiltä, että  saa olla ikävä.  Lauantai-iltana hän sanoi, että odottaa hirveästi huomista. Ihmettelimme, mitä hän vielä odottaa. (Kun mekin tuliaisten kera olimme jo tulleet)

- Minua haluttaa jauheliharisottoa. Opetan teille huomenna, miten se tehdään. En jaksa oottaa sitä!

Kun hän vielä kertoi, että oli joka ikinen päivä syönyt puuroa ( Nalle-puuroa,  kaurapuuroa, riisihiutalepuuroa) vaikka ei ole kotona suostunut kuuteen vuoteen laittamaan puurolusikkaa suuhunsa (Te ette osaa tehdä niin hyvää!) olimme helpottuneita. Viikko erossa vanhemmista oli onnistunut mainiosti. Entäs me vanhemmat?

Päätimme jo lähtiessämme nauttia sydämemme kyllyydestä yhteisestä ja ensimmäisestä ulkomaanmatkasta 10 avioliittovuoden jälkeen. Meitä jännitti, osaammeko. Jos meiltä loppuvat puheenaiheet tai puhumme koko ajan vain Uunosta ja muista lapsista? Miten hyvin me oikeastaan nykyään edes viihdymme yhdessä. Mutta niin siinä kävi. Me osasimme. Osasimme olla vielä aviopari. Emme puhuneet koko ajan lapsista. Puhuimme paljon itsestämme ja toisistamme. Tärkeää oli olla pitkiä aikoja myös hiljaa. Yhdessä. Ilman mykkäkoulua. Ja aurinkolomalla aurinkovoiteen huolellinen levittäminen toiselle on tietysti sekin tärkeää. After sunit illalla siihen päälle...

Toivon sydämeni pohjasta, että meillä ei mene 10 vuotta seuraavaan kertaan, kun pääsemme yhdessä lomalle.  Oikeastaan yhteinen loma pitäisi säätää pakolliseksi jo neuvoloissa. Kuin rokote! Parisuhteen hoito olisi lasten kannalta paljon tärkeämpää kuin käyrät, testit ja palikat. Kunpa yhteiskunta satsaisi siihen, loisi jonkin järjestelmän, sen sijaan että nuoria vanhempia syytetään jatkuvasti helpon elämän tavoittelusta ja milloin mistäkin. Oikeasti perheet ovat pelottavan  tiukoilla.

Parisuhdeloma pitäisi kuulua siis lakisääteisenä aivan kaikille, mutta erityislasten perheessä se on erityisen välttämätöntä.

Kyllä mekin tunnemme luissamme, kuinka vaativan arjen keskellä naiseus ja mieheys alkavat liueta loputtomiin palavereihin, lomakkeiden täyttämisiin, raivareihin, myöhästyviin takseihin, omiin työ-ja opiskelukiireisiin. Ja kun niissä rämpii tarpeeksi syvällä, sieltä ei jaksa välttämättä enää tulla pois. Haluaako edes? Yhteistä aikaa alkaa helposti myös paeta.

Ymmärrän hyvin, että kirjoitukseni herättää ärtymystä ihmisissä, joilla ei kerta kaikkiaan ole mahdollista puolison kanssa yhteiseen lomaan.  Joko siitä syystä, että puolisoa ei ole, tai sitten sen takia, että elämänrakenne ei kerta kaikkiaan mahdollista yhteistä lomaa. Mutta sittenkin!

Yksinhuoltajien on aivan yhtä tärkeää löytää oma olemisensa jonakin muuna kuin vanhempana. Ja he, jotka eivät näe käytännössä mahdollisena tällaista lomaa, voivat asettaa sen tavoitteeksi. Vuoden kuluttua? Viiden vuoden kuluttua? Hitsi, edes kymmenen vuoden päästä!

Entä jos yhteistä lomaa ei edes halua? Silloin yhteisellä lomalla on kiire!

Totuus tekee vapaaksi.

POIKALAPSEN ELÄMÄÄ:

Jotakin ihmeen töhryä oli ilmestynyt Uunon uudenkarhean hymypoikapatsaan korvaan.
- Uuno, miksi tänne on piirretty?
- Äiti, kyllä hymypojankin korvassa on vaikkua.

Kommentit

Hyvä kun kirjoitit tästä aiheesta!!! Rohkaisit siihen, että lapset pärjäävät kyllä vanhempien loman ajan. Kumpa avoimemmin puhuttaisiin, myös keva-palveluiden parissa tästä vanhempien yhteisen ajan tärkeydestä ... eikä vain puhuttaisi vaan jotenkin tuettaisiin parisuhdeloman mahdollisuutta (tai yksinhuoltajan oman ajan mahdollisuutta)! Emme me ole marttyyreita, jotka jaksamme mitä vain. Kiitos!
Kiitos palautteesta Pico!
Kirjoitit taas hurjan tärkeistä asioista! Kiitos!
Mariia, toivottavasti saisit lomamatkan! Mahdollisimman pian. Totta kai häiriökäytöksisen kehitysvammaisen työssäkäyville vanhemmille pitäisi kuulua kerran vuodessa viikon loma. Se olisi hyvin kohtuullista välttämätöntä. Kukaan terveen lapsen vanhempi ei tiedä, kuinka raskasta arki voi joskus olla. Voimia!
Hyvä kirjoitus! Olisin itse vastaavan matkan tarpeessa. Maisemanvaihto viikoksi on tällä hetkellä kaukainen unelma, koska omaishoitajavapaat eivät riitä moiseen :( Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että häiriökäyttäytyvän kehitysvammaisen työssäkäyvät vanhemmat ansaitsisivat normivapaiden lisäksi kerran vuodessa 8 vrk:n yhtämittaisen omaishoitovapaan. Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että työtön saa matkustaa mutta omaishoitajalle ei samaa mahdollisuutta suoda. Kolmessa vuorokaudessa kun ei pitkää matkaa tee...
<3
Hyvin ajankohtainen monille meille, tavoitit ytimen. <3
Sydämiä kommenteillenne!
Sydämiä kommenteillenne!
Olet oikeassa! Kahdenkeskinen on aika on niin tärkeää, että sitä tulisi vaalia. Vaikka todellakin se on helpommin sanottu kuin tehty. Mutta tavoitteena se ainakin on! Nimenomaan tuollainen "unelmien" lomamatka..
Ihania sanoja, niin tärkeitä. Oikeasti tuo kahdenkeskinen aika/loma olisi NIIN tärkeää. Eikä aina pitäisi sanoa että katellaan....pitäisi ehkä...joskus....kunhan.....johon se sitten aina jää....
Milja Inkeri, sie olet ihan mahtavaa suhdetta luomassa lapsenlapseesi, varmaan luonutkin jo. Ja kuinka arvokasta se on lapsen vanhemmille. Ilolla sitä on seurannut.
Jatkoa: Ja mitä sitten saakaan mummo vastalahjaksi. Kokonaisen uuden maailman.
Niin taas hieno kirjoitus. Juuri tuo, että on jonakin muuna välillä kuin lapsen vanhempana antaa uusia eväitä. Minulta kysyttiin, että miksi olet niin paljon lapsenlapsen kanssa, onko lapsiperheessä jotakin sellaisia asioita, jotka siihen vaikuttavat. Vastasin jotakin siihen tapaan, että ei onneksi perheessä ole mitään sellaista, mutta haluan antaa lapsen äidille hetkiä, että voi mennä yläkertaan tai voi surffailla netissä ja saa tehdä kotitöitä ilman että lapsi konttaa jaloissa. Että mummo ja lapsi menevät vaunuretkille ja äiti saa hengittää - ja isä myös. Ja että parisuhteellekki jäisi jotakin aikaa - vaikka on vain yksi pieni vilkas lapsi. Ja yhtä tärkeää, että mummolle ja lapselle syntyy jo aivan alussa syvä luottamussuhde, että jää pelivaraa, jos vanhemmille tulee äkillisiä menoja tai yllättäviä elämäntilanteita. Tunnen suurtä myötätuntoa niitä isovanhempia kohtaan, joiden lapsenlapset ovat kaukana. Mutta kun nyt sattuu olemaan niin, että meillä välimatkaa on vain vajaa sata kilsaa, kiinteä yhteydenpito on mahdollista.
Ja että vanhemmat ovat ajatusmaailmassaan muutakin kuin vanhempia. Siksi halusin harjoitella nukuttaa lapsen yöunille, että vanhemmat pääsevät käymään yhdessä aikuisten menoissa ilman huolta. (vaikka eivät varmaan silti olleet ilman huolta, mutta saivat nähdä, että mummo pärjää lapsen kanssa).
Ihana, että saitte loman, kahdenkeskisen. Hyvin kuvaat Satu taas asiat.
Kiitos Minna palautteesta!
Hyvä Satu! Joo, loma kuin rokote olisi hyvä periaate!
Hei
rakas uusi ystävä,
Kiitos päivästä, miten olet tänään yhdessä yrityksenne kanssa ja
teidän

koko perheeni? Nimeni on LAHJAKORTTI Ann, Kuitenkin, haluan todella

luoda todellinen suhde sinuun ja edes olla hyvä ystävä me
kuten sinä

ota yhteyttä sähköpostitse osoitteeseen ritaannak2@gmail.com

uutta ystävää varten, jotta voin lähettää sinulle makeita kuvia ok im ei ole hyvä
lataa

  kuvani täällä syistä ok
ritaannak2@gmail.com

Lisää uusi kommentti