Kadehdittavan selkeää viestintää

Viime kerralla, kun pojalla oli kahden yön reissu kehitysvammaisten tilapäishoitokodissa, lähtö olikin odotettua hankalampaa. Jostakin syystä huuli väpätti jo edellisenä iltana ja lapsi lähti reissuun silmät tulvillaan kyyneleitä.

Ai että se kysyy luontoa pysyä lujana ja rohkaista poikaa liikkeelle sellaisissa tilanteissa, ikävästä - omastakin - huolimatta. En taida olla siinä kovin hyvä...

Koko viikonlopun ajan minua kalvoi ajatus siitä, kuinka lapsi on mahtanut pärjätä. Tietenkin tiesin, että hän on ammattilaisten lämpimissä käsissä, hänellä on kavereita, ruokaa, touhua ja tekemistä. Mutta silti!

(Tällä kertaa mukana oli pojan toiveesta myös oma cd-soitin Suvi Teräsniskan levyllä varustettuna. Sieltä soitettiin tietenkin ahkerasti lempibiisiä "Jos menet pois, mitä minulle jäääääää...")

Mutta kaksi yötä hujahtaa huippunopeasti ja pian sylissäni kiemurteli tuttuun tapaansa oma poika.

Kun kysyin, miten oli mennyt, poika ojensi nipun piirustuksia. "Katso näitä!"

Ensimmäinen maalaus oli pikimusta. Voi ei, näinkö tylsältä pienestä miehestä on tuntunut! Kurkkuani kuristi.

Onneksi väri oli vaalentunut seuraavassa maalauksessa. Tumma sekin oli yhä, mutta siniset sävyt toivat vähän valoa tunnelmaan.

Kolmas maalaus oli vihreä! Juuri sen vihreä, kun kevään ensimmäiset lehdet ovat. Pimeiden tuntojen jälkeen oli syntynyt jotakin uutta ja raikasta. Tunnelma oli iloinen ja odottava. Oikeastaan aivan mahtava.

Neljäs maalaus - viimeisen päivän aamuna tehty - hehkui jo punaisena ja oli saanut säteetkin ympärilleen. Punaisella auringolla suu nauroi korvissa saakka.

Sen työn poika aikoi lahjoittaa ihailemalleen Annu-siskolle.

Ajatella, millaisen tunneskaalan kaveri oli viikonlopun aikana käynyt läpi. Tajusin maalauksista enemmän kuin yksikään kertomus, sähköposti tai puhelu olisi voinut kertoa.

Toimittajaäiti sai pikakurssin tärkeimmästä viestinnästä, tunneviestinnästä.

Voi kun osaisin ja uskaltaisin itsekin olla niin selkeä ja voimakas ihminen.