Kehitysvammainen nuori tarvitsee resilienssiä ja sitä voi kehittää

Uuno tuli hoitojaksolta kotiin ja kertoi asian, josta ei ollut maininnut mitään päivittäisissä puheluissa. Ei myöskään pariin päivään heti tultuaan. Hän oli joutunut hoitopaikassa väistelemään tavaroita heittelevää lasta. Jossakin kohtaa oli meinannut itkukin tulla, mutta väistöt olivat onnistuneet ja ylpeänä Uuno kertoi olleensa lopulta turvahenkilö toiselle nuorelle.

Mietin, että Uuno oli selviytynyt tilanteesta aika hyvin. Väistellyt ja lähtenyt pois. Auttanut toisia. En katsonut tarpeelliseksi lähteä selvittämään asiaa eteenpäin, mutta sanoin Uunolle, että jos hän joutuu kärsimään asiasta jatkossa, niin siitä on hyvä kertoa.

On aika tavallista, että lapsi heittelee tavaroita ja kehitysvammaisen lapsen kohdalla se on erittäin tavallista. Väkivaltaan ei tarvitse suostua, mutta kun on tilanne päällä, on hyvä osata keinoja. Mahtavaa, jos niillä voi auttaa muitakin.

Mielestäni kyse on paljon puhutusta resilienssistä.

Suomen Mielenterveys ry: sivulla kerrotaan, että resilienssi on psyykkinen ominaisuus, jota on toisilla on enemmän kuin toisilla. Jotkut selviävät monista vaikeista vastoinkäymisistä, joillekin pienimmätkin koettelemukset voivat olla liikaa.

”Resilienssiin vaikuttavat eri tekijät lähtien kasvatuksesta ja biologisista ominaisuuksista. Olemme jo geneettisesti eri tavoin herkkiä ympäristön vaikutuksille. Lisäksi resilienssiä rakentavat yksilön omat kokemukset sekä lähipiiristä ja ympäristöstä kumpuavien myönteisten ja haitallisten tekijöiden vuorovaikutus.”
Sivulla kerrotaan, että hyvä uutinen on se, että resilienssi ei ole kuitenkaan yksilön kiinteä ominaisuus, vaan se on taito, jota jokainen pystyy harjoittamaan.

Muistan kun Uuno lähti 7-vuotiaana sijaishoitoon kehitysvammaisten hoitoyksikköön. Olimme vuotta aikaisemmin saaneet hänelle itselleen kehitysvammadiagnoosin. Tottumattomana olin kuolla ahdistuksesta, kun lapset huusivat, ääntelivät, kuolasivat ja kirkuivat. Hämmästelin, kuinka hoitajat eivät kiinnittäneet menoon mitään huomiota. Itse asiassa ei myöskään Uuno. Jollakin ihmeen kaupalla tajusin, että voin siirtää kaikki ne ahdistukset ja pelot, jotka jostakin syystä nousivat itsestäni, lapseeni. Että ne olivat minun, ei hänen tunteitaan. Tämä oivallus auttoi huomaamaan, että ehkä voin olla myös siirtämättä omia ahdistuksiani lapseen. Saattaa olla, että olen jopa onnistunut siinä!

Monet asiat, jotka ahdistavat tai pelottavat minua, eivät näytä vaivaavan Uunoa ollenkaan. Ja toisinpäin, asiat, joista itse en kanna huolta, ovat hänelle usein merkittäviä. Uunoa on häirinnyt esimerkiksi aikuisten nauru (jonka syytä hän ei ole ymmärtänyt).

Nyt kun Uuno on jo kymmenisen vuotta ollut lyhyitä aikoja myös muiden kuin itsemme hoidettavana, on ollut hienoa huomata resilienssin kehittyminen. Uuno esimerkiksi tietää ikävöivänsä, mutta pärjää tunteen kanssa. Saattaa olla, että on joitakin henkilöitä, joista hän ei kerta kaikkiaan pidä, mutta hän pärjää tunteen kanssa. Suhtaudun hyvin luottavaisin mielin tulevaisuuteen. Uuno on muuttamassa puolentoista vuoden kuluttua omaan kotiin. Muutos tulee vaatimaan resilienssiä niin meiltä aikuisilta kuin nuorelta.

Tiedän kipeästi, että monen asumiskokeilut ovat epäonnistuneet, mutta tunnen myös tapauksia, jossa ne ovat onnistuneet. Miten onnistuisimme luomaan sellaisen tilanteen, jossa osaamme reagoida todellisiin vaikeuksiin rakentavalla ja ystävällisen lujalla tavalla, mutta sopeudumme myös asioihin, joihin sopeutuminen on mahdollista ja välttämätöntä. Tällaisia mietin juuri nyt!

Uuno taas miettii, että kuinka hän aikanaan maksaa vuokran. Kerroin, että hän saa ainakin Kelalta rahaa sitä varten.

- Mutta mää meinasin teettää myös rempan siinä huoneessa. Millä mää sen maksan?

Uuno ihastui Antti Tuisku-vaatteisiin. Paita on päällä aina!

Uunon taideharrastus jatkuu ja ihastuttaa.