Kehitysvammaiset ja kirkko

Uuno kävi ensimmäistä kertaa kirkossa noin kahden viikon ikäisenä. Siitä lähtien neljävuotiaaksi saakka joka pyhä.

Sitten muutimme kaupunkiin ja tietty kirkkoyhteisö hajosi. Myös Uunon levottomuus lisääntyi. Nyt käymme Uunon kanssa kirkossa harkiten – tietysti suurina pyhinä ja perhejuhlissa. Keskittyminen pitkään messuun ei ole enää helppoa hänelle, mutta juuri siksi olen todella liikuttunut siitä, että Uuno sai ensimmäiset tärkeät vuodet melkein kasvaa kirkon sylissä.

Mietin usein kirkossa niitä vuosia, kun kirkonpenkissä kaverini oli Uuno. Erityisesti minua koskettaa ajatella, että jo silloin Jumala tiesi Uunon diagnoosin, jonka me saimme tietää vasta vuosia myöhemmin.

Minusta tuntuu, että Kiimingin kirkossa meitä hoidettiin rakkaasti tulevaa varten.

Monet seurakuntalaiset muistavat, kuinka Uuno messussa Herran siunauksen päätteeksi juoksi pappisisän syliin. Isä sanoi lähettämissanat pikkumies sylissä.  ”Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten.” Nyt kun ätikin on pappi, Uuno on saanut pari kertaa toimia ”suntiona” äidin toimittamassa jumalanpalveluksessa. Hän on ollut hyvin ylpeä tehtävästään.

Kovin usein emme tällaiseen ratkaisuun lähde, koska pappina on toki tärkeää saada keskittyä messuun ja seurakuntalaisten palveluun. Ehkä kuitenkin joskus apusuntioksi tai kirkkoväärtiksi kutsutaan poika nimeltä Uuno.

Pappina olen miettinyt paljon kirkon roolia kehitysvammaisten elämässä. Sitä, pitäisikö kehitysvammatyö olla oma alueensa, ns. selektiivityötä, johon on palkattu omat papit ja diakonit, kuten asia esimerkiksi Oulussa on ratkaistu, vai tulisiko kehitysvammatyön kuitenkin olla osa seurakunnan normaalia toimintaa? Uskon, että oikea ratkaisu on sekä että!

Tiedän, että kehitysvammapapit tekevät loistavaa työtä. Esimerkiksi räätälöidyt rippikoulut ja vierailut jokaisen kehitysvammaisen rippikoululaisen kodissa rippileiriä edeltävänä talvena kertovat omaa tarinaansa työn intensiteetistä ja lämmöstä. Uuno ei koskaan unohda sanoa, jos Elina-pappi on käynyt koululla.

Silti kehitysvammatyöhön erikoistuneita on esimerkiksi tällä isolla 200 000 ihmisen talousalueella vain kaksi. Ei voida mitenkään olettaa, että he ehtisivät kohdata jokaisen kehitysvammaperheen.  Minusta ei tarvitsekaan, sillä se on paikallisen seurakunnan tehtävä.

Kehitysvammaisten omilla jumalanpalveluksilla, erityisesti laitoksissa,  on oma tärkeä paikkansa, silti minun harras toiveen on, että kehitysvammaperheillä on luonteva sija seurakunnan tavallisessa jumalanpalveluselämässä.

Kehitysvammaiset elävät marginaalissa valtavirran hektisestä elämästä -  kyllä -   mutta eikö  kristinusko olekin  – tai ainakin sen pitäisi olla -  kiinnostunein juuri siitä, mikä on marginaalissa?

Kristinusko syntyi marginaalissa!

Kehitysvammaisissa on näkyvissä se, mikä on olemassa meissä kaikissa.

Suuri hollantilaissyntyinen teologi, professori ja katolinen pappi Henri Nouwen näki sen kirkkaasti, koki voimakkaasti. Niinpä hän jätti yliopistovirkansa ja muutti Torontoon kehitysvammaisten Arkki-yhteisön papiksi.

Vuonna 1996 kuollut Nouwen ei ole kirjoituksissaan  romantisoinut kokemusta.

Mutta hän oppi kehitysvammaisilta jotakin merkittävää. Hän oppi, kuinka voidaan ottaa vastaan siunaus.

Onko sen suurempaa asiaa olemassakaan?

 

Kommentit

Minä ajattelisin, että kaikki vanhemmat tarvitsevat silloin tällöin sekä ihan omaa että puolison kanssa kahdestaan jaettua vapaa-aikaa. Normaalisti lapsen kasvaessa mahdollisuudet tällaiseen vapaa-aikaan vähän kerrassaan lisääntyvät, mutta vammaisen tai sairaan lapsen kohdalla (varsinkin etenevissä oireyhtymissä) näin ei käy, eikä lapsen kanssa eläminenkään helpotu. Joten yhteiskunnan pitäisi todellakin tulla vastaan ja mahdollistaa omaishoitajien lomia, jotka olisivat riittäviä palautumiseen. Ja parisuhteen ylläpitämiseen.

Tuo kysymys omaishoitajien toiveista voisi sopia hyvin vaikka jossain sotealan opiskelijan opinnäytetyössä selvitettäväksi. Minäpä twiittaan idean eteenpäin :)

Muuten, jos tämä Valo-pojan äidin blogi ei ole vielä tuttu, kannattaa tutustua, siinä on samoja hienoja piirteitä kuin tässä blogissa - rehellisyyttä, syvää oivaltavuutta ja suurta sydäntä: http://valonvaiheet.blogspot.fi/
Puhuit todella viisaasti ja sydämellä tärkeästä asiasta. <3
Kiitos Marjo!
Kirjoitit kauniisti. Olen pohtinut uskonvapautta toiselta kantilta: Emme kuulu kirkkoon emmekä ole uskossa. Miten voin varmistua, että poikani aikuisenakin voi elää elämänsä ilman hartaustilaisuuksia tai rukoushetkiä? Ja toisaalta: Kuka päättää kehitysvammaisen ihmisen uskosta? Joskus tuntuu, että kehitysvammaisten toiminta on läpeensä kirkon toiminnan kyllästämää. Nyt kun elämme yhteiskunnassa, jossa monikulttuurisuus on jo iso osa arkeamme, on suhde uskontoon entistäkin monimutkaisempaa. Kuka huolehtii esim. asumisyksikössä asuvan hindun tai buddhalaisen uskonnollisista tarpeista?
Kiitos Marjo lujasta palautteesta!
<3
Äiti, kiitos sinullekin (ja kaikille muille) tärkeistä kommenteista. Pidän hyvin tärkeänä, että kehitysvammainen voi saada oman uskontonsa mukaista uskontoa ja - jos te vanhemmat 8ja hän itse) olette sitä mieltä - myös mahdollisuuden elää uskonnottomasti. Sinänsä kyllä koen, että kehitysvammainen ei usko, vaan yksinkertaisesti elää todeksi osana luomistyötä, mutta huoltajien näkemyksiä ei voitane tässä ohittaa? Vai voidaanko? Missä kohtaa kehitysvammainen saa itse päättää, saako hän uskonnollista aineistoa elämänympyröissään vai ei? Voidaanko se kokonaan evätä häneltä, jos hän itse h a l u a a elää jonkin uskonnollisen tradition piirissä?
Hei
rakas uusi ystävä,
Kiitos päivästä, miten olet tänään yhdessä yrityksenne kanssa ja
teidän

koko perheeni? Nimeni on LAHJAKORTTI Ann, Kuitenkin, haluan todella

luoda todellinen suhde sinuun ja edes olla hyvä ystävä me
kuten sinä

ota yhteyttä sähköpostitse osoitteeseen ritaannak2@gmail.com

uutta ystävää varten, jotta voin lähettää sinulle makeita kuvia ok im ei ole hyvä
lataa

  kuvani täällä syistä ok
ritaannak2@gmail.com

Lisää uusi kommentti