Läpsäys

Olen viemässä poikaa kehitysvammaisten lasten tilapäishoitoon eräänä viikonloppuna. Hoitajan kanssa juttelemme käytännön asioista, kun tunnen sen.

Läpsäyksen takapuoleeni.

Käännyn hämmentyneenä katsomaan taakseni. Lähistöllä lueskee alle 10-vuotias tyttö keskittyneesti lehteään. Muita ei ole.
Olen tainnut kuvitella koko koko jutun. Jatkamme keskustelua pojan ulkohousujen tarpeellisuudesta.
.

Ja uusi läpsäys!

Tällä kertaa olen nopeampi. Käännyn katsomaan ja huomaan lehteä lukevan tytön hihittelevän.

- Sinäkös minua läpsäyttelet? kysyn tytöltä huvittuneena.

Tyttö nyökkää vähän nolona. Minua ja poikaani naurattaa. Tuota, tuota... Miten tähän nyt reagoisi?
Keksin nopeasti tavan. En mitenkään.

Kotimatkalla mietin kuitenkin tapahtumaa. Niin pientä, viatonta ja hurmaavaa. Rajoja rikkovaa, yllättävää ja hämmentävää.

Voisi olla jossakin tilanteessa arveluttavaa, pelottavaakin, jos läpsäyttelijä olisi joku muu kuin pieni virnistelevä tyttölapsi.

Muskarissa eräs kehitysvammainen poikalapsi tulee sormeilemaan minun punaisia helmiäni. Hän kysyy, voisiko lainata niitä. Kokeilla kaulassaan.

Aika suloinen kysymys poikalapselta.

Kehitysvammaisuus alkaa paljastua minulle pikkuhiljaa tällaiseksi uudenlaiseksi maailmaksi.
Siihen on tultava ennakkoluulottomasti. Siellä fyysinen kosketus on olemassa tavalla, johon en ole tottunut.
Tässä maailmassa ihmiset kerta kaikkiaan käyttäytyvät siten, että me kliiniset, vähän itsestämme vieraantuneet, ihmiset joudumme pois tolaltamme.

Näihin mainitsemiini esimerkkeihin on tosin vielä helppo suhtautua, mutta entä kun minua ystävällisesti lähestyvältä ihmiseltä tippuu kuola suusta?

Entä kun hän alkaa äkkiarvaamatta halata minua.
Lyö minua?
Mitä jos hän riisuu housut jalastaan?

Kehitysvammaiset eivät päästä meitä helpolla. He ovat olemassa hassuina, riutuneina, aggressiivina, lämpiminä, iloisina ja masentuvina ihmisinä.

Ecce homo - katso ihminen!

Jonakin päivänä me saatamme olla samanlaisia. Tiedämme sen tuskallisen varmasti. Vain yksi väärä liike autonratissa tai sitten aivoihin iskee suvussa viihtyvä muistisairaus.
Meistä voi tulla hassuja. Me menetämme kontrollin. Pissaamme housuihin.
Nauramme väärässä kohdassa.

Kehitysvammaiset ihmiset vievät meidän syviin vesiin ja se on pelottavaa.

Saatamme me tulla kateellisiksikin.

Kun pieni tyttö läpsäyttää pyllylle, jokin hallintojärjestelmä minussa murtuu. En voi kohdata tilannetta rutiinilla tai ohituksella.
Tyttö on rohkea. Olisinpa minäkin.,
Osaisin rentotua ja ottaa elämän vastaan juuri sellaisena kuin se tulee vastaan.

Voiko sitä opetella?

Pyydän jo valmiiksi anteeksi. Läps!