Monta tarinaa - kaikki totta

- Terve, mitä kuuluu?

- No, ihan tässä ok... oikeastaan tosi väsynyt. Kauheata rumbaa ollut taas opiskelu ja kotonakin huisketta.

- Mitä Uuno?

- Aika vaikeaa, suoraan sanottuna. Jotenkin ollut hermostunut ja keskittymiskyvytön, opettajakin vaihtui taas. Poika saa välillä uskomattomia raivareita.

Ystävä katsoo hämmentyneenä.

- Mutta onneksi Uuno aivan mahtava poika. Vitsit, mitä oivalluksia. Eihän sellaisia tajua edes aikuinen!

- Niin, silti tauti on selvästi edennyt. Joskus tuntuu aivan epätodelliselta... elää tämän tiedon taakan kanssa. Ja kyllä arki on vaativaa. Minusta tuntuu, että en ole kuunnellut valovuosiin muuta kuin Frontside Ollieta tai sitten videolta kuuluu koko ajan se kamala renkutus "Puuha Pete kaiken korjaa..." Uh. Tule loppuelämäni kai väistelemään teräviä legoja lattioilta eivätkä piirustuspaperit katoa pöydiltä koskaan. Tajuavatkohan ihmiset, miltä tuntuu lapsenkasvatus silloin, kun se ei ole väliaikainen vaihe, vaan jatkuu, jatkuu ja jatkuu, korjaan, välillä myös vaikeutuu... ja kuinka kehitysvammainen lapsi saattaa olla voimakastahtoinen, itsepäinen ja juuttuva.

Ystäväni katsoo vähän hämmentyneenä. - Voi että, jakselkaa nyt, kyllä se tulee valoisampikin päivä.

Ystäväni kertoo vielä omista kuulumisistaan, mutta näyttää mietteliäältä. Hyvästelemme ja jatkamme omiin suuntiimme.

Tajuan, että se, mitä ystävälleni kerroin, on totta. Joka ikinen sana. - Moi mitä kuuluu?

- No eihän tässä ihmeempää.

- Miten Uunon kanssa?

Alan kertoa innostuneena hauskoja juttuja, joita Uuno on taas suoltanut. Nauramme ääneen. Jossakin vaiheessa ystäväni vakavoituu.

- On se vaan uskomatonta, että lapsella voi olla sellainen sairaus...

- Niin no... hänhän ei ole kuitenkaan "sairastunut", vaan kyse on geneettisestä sairaudesta, ominaisuudesta, joka on ollut aina osa hänen identiteettiään, vaikka emme ole sitä tiennyt. Kyllä on ollut tärkeää oivaltaa, että juuri tämä lapsi, juuri tällaisena, on meille annettu, meille tarkoitettu. Lahjaksi, suureksi lahjaksi.

Ystäväni katsoo vähän hämmentyneenä.

- Tuota, arki kuitenkin on varmaan aika vaativaa?

- Niin no, miten sen ottaa.

Selitän, kuinka olemme saaneet apua, kuinka mahtava ja oivaltava tyyppi Uuno enimmäkseen on. Tajuaa enemmän kuin moni aikuinen! Ja kuinka oma työ ja opiskelu auttavat meitä jaksamaan. Että mehän elämme oikeastaan aika muodikasta elämää. Paistellaan lettuja ja downshiftaillaan, käydään kirjastossa ja uimahallissa.

Ja onhan tämä juttu avannut aivan uuden todellisuuden! En ole tiennyt aiemmin kehitysvammaisista juuri mitään. Nyt tajuan, että he ovat persoonia, usein upeita persoonia. Ja se näkökulma elämään on todella tuore ja syvällinen. Ja usko tai älä, kuinka minusta on tullut aivan uudella tavalla rohkea. Joskus tuntuu, että en osaa pelätä oikein mitään. Ehkä se pahin on jo tapahtunut. Paasaan, että kuka täällä loppujen lopuksi tietää, kuinka kauan elää, tai että missä kunnossa elää. Elämää ei ole kuin tässä ja nyt, kenelläkään. Se, jos mikä, on viimeistään tässä iässä tajuttava.

Ystävä nyökkäilee.

- Onpa hyvä, että näet asian näin.

Ystäväni kertoo vielä omista kuulumisistaan, mutta näyttää mietteliäältä. Hyvästelemme ja jatkamme omiin suuntiimme.

Tajuan, että se, mitä ystävälleni kerroin, on totta. Joka ikinen sana.

Vaativa erityislapsi on kuin prisma, erilaisia valoja heijasteleva lasi.

Valo taittuu muualle.

Valo hajoaa.

Valo heijastuu mitä kirkkaimmalla tavalla ympärilleen.

Valo näkyy yhtä aikaa kaikissa väreissä.

Ja  juuri niissä kaikissa väreissä lastaan rakastaa.

Joskus itkee ja rakastaa.

Puree tyynyä, potkii kiviä.

Mutta rakastaa.

Saatan olla kummallinen ystävä. Juuri kun ystäväni ovat oivaltaneet, kuinka valtavan iso asia lapsen sairaus, kehitysvamma, vakava erityisyys, perheellemme on, minä voinkin käyttäytyä aivan toisella tavalla.Pahimmassa tapauksessa saatan saada ystäväni tuntemaan itsensä ikävän negatiiviseksi.

Ja kun ystäväni huomaa nähdä asian valoisampana, minusta voi tuntua, että tulenkin todellisen elämäntilanteeni kanssa ohitetuksi.

Pahimmassa tapauksessa ystäväni saattaa tuntea olevansa pinnallinen.

Voiko ystävä siis osua oikeaan? Voiko kohtaaminen onnistua?

Totta kai!

Mutta sen edellytyksenä on kaksi sanaa: Mitä kuuluu? Ja sen lisäksi valmius ottaa vastaan rehellinen vastaus.

Hyvää kuuluu. Tai: Ei kehumista.

Molemmat ovat yhtä totta.

Olen pahoillani, että olen asian kanssa toisinaan niin mutkikas. Mutta tiedätkö mitä - asia on mutkikas.

Elämä on.

Kuinka syvällisesti ihminen ylipäätään voi tulla täysin ymmärretyksi?

Tuletko sinä?

Eikö aina joku luule, että elämäsi on helpompaa, vaikeampaa, ikävämpää, hauskempaa, sosiaalisempaa tai yksinäisempää, mitä se oikeasti on?

Eikö jotakin sinusta jää aina toisen ihmisen - jopa sen kaikkein läheisimmän - tavoittamattomiin?

Ymmärtääkö ihminen edes itse itseään?

Kirjoitan tätä blogia, jotta pääsisin mahdollisimman lähelle sitä, mikä on minulle totta.

Jos elämän koko totuutta ei koskaan voikaan ymmärtää, on totuutta kuitenkin väsymättä yritettävä jahdata.

Eikö totta?

P.s. Tänään on meidän rakkaan valontaittajan nimipäivä. Uunoa juhlitaan - yllätys, yllätys - lättyjen kera!

POIKALAPSEN ELÄMÄÄ:

Uunon kanssa oltiin lomapäivän vietossa. Hän pyysi, että pukisin Rossoon farkut ja kukkapaidan: "Tuo huulipuna saa olla, mutta älä lisää". Kun saimme juomat eteemme, kohotimme lasit ja Uuno lausui juhlallisesti: - Eläimille!