Piä lippu korkealla!

Lähestyvä itsenäisyyspäiväkö sen toi mieleen? Isän lempisanonnan: Piä lippu korkealla!

Joskus nuorena se saattoi tuntua ärsyttävältäkin hokemalta, mutta niinkuin meillä melkein aina täällä käy, käy, käy, vanhempien sanomiset alkavat tuntua keski-ikässä omituisen viisailta.
Isä kuoli 13 vuotta sitten, mutta saatan nähdä silmissäni isän kädennoston ja kuulla naurun, kun hän sanoisi minulle nyt: Satu, piä lippu korkealla!

Sanonta ei mielestäni tarkoita sitä, että ihmisen tulisi peitellä tai vähätellä elämänsä vaikeuksia. Piä lippu korkealla! on dynaaminen kehotus kaikkien vaikeuksien keskelläkin pitämään lujasti kiinni toivosta ja elämän mielekkyydestä. Sanonnan sukulaisia on Mauno Koiviston lanseerama "kyllä se siitä".

Entä miten sitä sitten saa pidettyä lippunsa korkealla, kun elämään esimerkiksi lapsen vaikean diagnoosin myötä - jos näissä sanonnoissa pysytellään edelleen - tulee iso jytky.

Olen alkanut ajatella, että kaikista keskeisintä on oivaltaa, että itsellä ja lapsella on kuitenkin oma elämä. Vaikka AGU-lapsen symbioottinen suhde vanhemman kanssa jatkuu läpi elämän, itse asiassa pienen kierroksen jälkeen vain syvenee, on sittenkin tärkeää kunnioittaa lapsen elämää hänen omana elämänään ja kokea omaksi identiteetikseen muutkin seikat kuin erityislapsen äitinä/isänä olemisen.

Piä lippu korkealla tarkoittaa varmasti sitä, että - aina ja kaikesta huolimatta - kannattaa pitää kiinni toivosta, sallia ilo itselleen.

Jos me jaksamme olla arjessa paitsi sitkeitä, myös hyväntuulisia ja jopa huumorintajuisia - lippu korkealla! - poikamme voi hyvin ja hänen itsetuntonsa pysyy niissä hurmaavissa lukemissa, miksi arvioisin nykyisen tilanteen.

Jos me alamme väsähtää - sitäkin on koettu - dominoefekti on nopea ja raju. Kaikki voivat pahoin.

Viime aikoina olen eri yhteyksissä keskustellut periaatetasolla paljonkin sellaisesta asiasta, missä vaiheessa - ja minkä verran - kehitysvammaista lasta hoidetaan itse ja minkä verran perheelle tai lapselle on hyväksi hoito vieraan huomassa. Entä aikuisena?

Oma poikamme on tässä vaiheessa kerran kuukaudessa viikonlopun hoitokodissa ja lisäksi kesällä parilla vähän pidemmällä, noin 4 päivän, jaksolla.
Voi olla, että tulevaisuudessa tarvitsemme hoitoapua enemmän, mutta tässä vaiheessa järjestely on aivan riittävä, toki äärimmäisen välttämätön.

Minusta tällainen hoitojärjestely tarkoittaa juuri sitä, että kehitysvammaisella lapsellakin on "oma elämä"? Ajattelen, että terveellä lapsella on usein luonnostaan oma kaveripiiri sekä lukuisia omia harrastuksia. Hän voi käydä yökylässä kavereiden luona ja sukulaisissa ja osallistua myös erilaisille leireille ja retkille. Kehitysvammainen lapsi tarvitsee - päästäkseen edes lähelle sitä tilannetta - usein ammattilaisten tukea ja apua, ohjausta sekä valvontaa.

Esimerkiksi tällainen lyhyisiin intervallijaksoihin tarkoitettu hoitopaikka voi tarjota sen kaveripiirin ja ne aikuiset suhteet, jotka muodostavat perheen rinnalla tärkeän turvaverkon ja "oman elämän" lapselle.

Tietenkin on ihanaa, jos lapsella on sen lisäksi lämpimiä ystävyys- ja sukulaissuhteita, mutta olen ymmärtänyt, että kovin laajoja verkostoja esimerkiksi AGU-lapsilla ei useinkaan ole.

Piä lippu korkealla on sanoma, joka kunnioittaa vastaanottajaansa. Jos perheessä arvioidaan, että lapsi halutaan ja jaksetaan hoitaa kokonaan itse, sekin ratkaisu ansaitsee kaiken kunnioituksen.

Sen aikuinen on mielestäni lapselle ja omalle itselleen velkaa, että taistelee elämässään kiihkeästi sellaisen ratkaisun puolesta, joka mahdollistaa ilon ja toivon.

Eikä tämä koske vain erityislapsiperheitä.

Samalla tienjakajalla on marraskuisena maanantaiaamuna meistä jokainen.

Lannistuako vai toivoako?

Osmomaisen ryhdikkään kädennoston kera katson sinua lukijani tänä aamuna suoraan silmiin ja sanon:

Piä lippu korkealla!