Pikkupoika has gone!

Se oli hämmentävä hetki. Täytyy myöntää.

-Minä en sitten halua minkäänlaisia joulukalentereita, sanoi Uuno yhtäkkiä.
-Mitä ihmettä? Et edes...…
-En edes sitä puista rekkaa!

Ja sitten lapsi kertoi rauhallisesti, että hän on kyllästynyt avaamaan joulukalenteria. Suivasaa hommaa, niin kuin pohjoisessa sanotaan. Sellaista ei enää tarvita. Sulattelin tietoa häkeltyneenä muutaman päivän, kunnes minua odotti uusi pommi. -Tänä jouluna en halua sitä mantelia ettiä.
-Mitä?
-En jaksa ettiä sitä riisipuurosta. Ei oteta sitäkään hommaa. Olin aivan pöllämystynyt. Siis mitä, mitä? Sehän on hirveän h a u s k a a! Etsiä mantelia. Mantelin löytäjä saa palkinnon. Se on ollut jotakin hassua jouluunkuulumatonta mutta himoittua, sipsiä tai cocista. Eikö meillä enää aattona etsitä mantelia puurosta? -Ei. Ja äiti…
-No?
-Onko mun pakko laittaa ruutupaita tai punainen paita jouluaattona päälle?!
-No periaatteessa ei, mutta…
-En halua!
-Okei. Nyt minun piti pitää oikein kunnon tauko jouluasioissa. Vetää henkeä monta päivää. Onko nyt näin, että meillä siirrytään kaikesta lapsekkaasta kohti aikuisempaa joulua, kynttilänvaloa ja joulukonserttia? Mutta Uuno täyttää vasta 10. Ja meillä kotona oli joulupukki vielä kun olin 18-vuotias. Apua, joulupukki? Ei kai siitäkin luovuta? -Mitäs toivot joulupukilta?
-Oon miettinyt, että haluaisin uuet talvikengät?
-Talvikengät?
-Semmoset helpot ja lämpimät, jotka silti näyttää vähän tennareilta.
-Ootko nähnyt jossakin sellaisia?
-En. Seuraavaksi Uuno neuvoi, kuinka meidän vanhempien täytyy hommata hänelle hoitaja, että pääsemme isänsä kanssa kauppoihin etsimään hänelle talvikenkiä. Joulupukista ei puhuttu sanaakaan. No, kyllä meillä se joulupukki ainakin käy!

Kaiken tämän kurkkua kuristavan joulureformaation jälkeen en ole uskaltanut ottaa puheeksi yhteistä piparkakkujen leivontaa tai joulukierrosta ystävien luona.
Kahta asiaa en otakaan puheeksi, koska niistä en aio neuvotella. Toinen on kuusi, joka on aito ja jonka Uuno ja isä hakevat yhdessä. Toinen perinne, josta ei keskustella, on joulukirkko. Sinne mennään. Amen. Mutta kaikelta muilta osin minua todella jännittää, millainen tästä joulusta tulee. Vaikka olen jouluihminen viimeiseen henkäykseen saakka, minua mietityttää koko joulucasessa ennen kaikkea kehitysvammaisen lapsen ikäasia. Hän on psykologin testien mukaan 5-6 –vuotiaan tasolla, mutta silti hän on elänyt ja kokenut ihollaan, silmillään, korvillaan, koko olemuksellaan asioita melkein 10 vuotta. Mitä ikä ihmisestä loppujen lopuksi määrittelee? Jos käsi ja sydän ja silmät ovat 10-vuotiaan, mitä se merkitsee, kun kehitys aivoissa ei ole kulkenut vuosien edellyttämää tahtia? Kysymys on mielenkiintoinen ja hyvin vaikea. Usein minusta tuntuu, että Uuno on meistä kaikkein viisain. Hän rikkoo rajoja, hän uskaltaa kysyä ja kyseenalaistaa. Miksi maailmassa ihmisen pitäisi jouluaattona pukeutua punaiseen paitaan tai ruutupaitaan? Tai aukoa kymmentä kalenteria, kun aamut on muutenkin kiireisiä, eikä kaveri sitä pahanmakuista suklaata edes syö. Entä jos tästä tulee meille joulujen joulu! Ollaan vain toisiamme rakastavia ihmisiä ei ikiä. Hetkittäin jopa enkeleitä toisillemme. Sitä samaa toivon Sinulle lukijani – ja kaikille rakkaillesi – joskus kirjoittamani joulurunon sanoin ”

Hyvä joulua!”
”Riemukasta joulua!”
”Rauhaisaa joulua!”
Ja minulle kun olisi riittänyt pelkkä: Joulua!
Pieni henkäys pimeässä:
Älkää pelätkö!