Saako valehdella?

Valehteleminen on väärin.
Näin opetettiin kotona, koulussa, rippikoulussa ja autokoulussa.

(Vasta teologisessa havahduin huomaamaan, että Raamatussa on muutama kohta, jossa valehtelu on ihan käyttökelpoinen temppu. Joskus taas kukko alkoi laulaa.)

Nykyään olen alkanut silloin tällöin valehdella.
En osaa pitää asiaa oikeana vieläkään, mutta joskus elämän keskeinen kysymys ei ole Oikein - Väärin -akselilla, vaan vaihtoehdot ovat: Jaksaa - Ei jaksa.

(Korjaus: kun perheessä on kehitysvammainen lapsi, vaihtoehtoja on oikeasti vain yksi: Jaksaa.)

Ja jotta jaksaa, on joskus valehdeltava. Niin yksinkertaista se on. Kerron esimerkin:

Poika on menossa viikonlopuksi sijaishoitopaikkaan. Juuri kun hän on lähdössä sinne perjantaina, isoveli Helsingistä soittaa ja ilmoittaa tulevansa viikonloppuna kotiin. Hänet pitäisi hakea myöhäiseltä junalta.

- Kuka se oli?
- Topi.
- Tuleeko se viikonlopuksi tänne.
- Ei.

Kaksi kirjainta livahtavat huuliltani luontevasti ja liukkaasti. Poika katselee hetken aikaa tarkkaavaisen näköisenä, mutta jatkaa touhujaan. - Saanko mää sipsejä mukkaan?

Valehteleminen on väärin. Kyllä. Mutta mikä olisi vaihtoehto? Sijaishoito kerran kuukaudessa on välttämätöntä. Viime kerrasta on jo toista kuukautta. Perheen muidenkin lasten on saatava tilaa. Myös isonveljen. Miehen. Ja minun!

Jos pikkuveli olisi kuullut, että jumaloitu isoveli tulee kotiin sillä aikaa kun hän on hoidossa, hän ei olisi suostunut lähtemään tai viikonloppu olisi ollut hänelle yhtä itkua ja raivoa.
En jaksa ajatellakaa, missä tunnelmissa olisin jättänyt pojan hoitoon. Tällaiset viikonloput suunnitellaan sitä paitsi kuukausia etukäteen, ei niitä edes voi vaihtaa noin vain.

Siispä valehtelen. Pikkuveli viettää iloisena sijaishoitopaikassaan viikonlopun. Sunnuntaina on vastassa yllätys. Kaikki on siis hyvin, paitsi, että joudun valehtelemaan toisenkin kerran, kun poika tiedustelee, onko isoveli ollut koko viikonlopun täällä...

Tietenkin voisin vaatia, että isoveli ilmoittaa ajoissa suunnitelmansa, mutta kyllä parikymppisen elämään täytyy saada kuulua vielä äkkilähtöjä kotiin.

Olen silti pahoillani valehtelusta enkä edes tiedä kelle.

Joskus on joka tapauksessa välttämättömämpää jaksaa kuin olla rehellinen.

Tällaisesta problematiikasta puhutaan esimerkiksi kirkon piirissä harmillisen vähän. Musta ja valkea ovat suositumpia värejä kuin harmaa.

Vaikeampiakin tilanteita meille on tosin luvassa - ja on niitä jo ollutkin.

Äiti, menenkö minä isona armeijaan?
Opinko kirjoittamaan samalla lailla kuin isä?
Saanko minäkin joskus lapsia?

Yksi - rehellinen - vastaus on toiminut tähän saakka aika hyvin.

Halaus.

Mutta se on poikinut uuden vaikean kysymyksen.

-Äiti, miksi sinä itket?