Suuri viikko

Suuri viikko

Tällä viikolla tapahtuu suuria.

Hetki on käynyt mielessämme ensimmäisen kerran ehkä jo synnytyslaitoksella.

Kohta tämä poika konttaa, sitten juoksee ja - sitten...

Nyt me olemme käyneet ostamassa koulurepun, uuden penaalin ja pinon uusia kouluvaatteita; Sarjishupparin, lohikäärmereunuscollarit, kotkansulkapaidan ja maasturipaidan.

Poika lähtee kouluun.

Me emme tienneet, että kun tämä päivä koittaisi, poikamme menisi kehitysvammaisten lasten kouluun.
Sellainen ei käynyt mielessäkään lapsesta, jonka apgar-pisteet olivat 10.

"Mutta hänen tiensä eivät ole meidän teitämme..."

Poika on meidän tiedoista riippimatta elänyt kaikki nämä vuotensa juuri omaa elämäänsä. Jä nyt hän lähtee kouluun, joka on juuri hänen oma koulunsa.
Se kaikista paras!

Koulunvalitsemisprosessi oli meille vanhemmille sekava, emmekä oikeastaan edes tienneet, millaisia vaihtoehtoja tarjolla olisi ollut. Pojan täti on työskennellyt erityiskoulussa ja saimme ammatillista tulea siihen että olemma oikeassa suunnassa.

Erityiskoulussa, jossa kaikki ovat erilaisia, ei paradoksaalisesti kukaan olekaan erilainen.

He ovat yksinkertaisesti lapsia, jotka haluavat- ja aikovat- oppia uusia asioita. He vain siihen apua, kuka vähän enemmän, kuka vähemmän.

Ole kuullut paljon perusteita, milksi kehiysvammainen lapsi tulisi integroida normaaliin ryhmään tai koko erityislkoulu lopettaa. Kehitysvammaiset lapset voivat kuulemma opettaa toisia sietämään erilaisuutta ja he siten paremmin ovat osa normaalia yhteskuntaa.
Hyväksyn ajatuksen ainakin niin, ettei kehitysvammaisia lapsia missään tapauksessa tarsitse "piilottaa" omiin kouluihinsa pois normaalien silmistä.

Silti minusta on ihanaa, kun lapsi saa olla olemassa ja oppimassa ihan itseään varten, eikä hänellä ole koko aikaa olemuksellista, jopa välineellistä, tehtävää olla opettassa muita erilaisuuteen.
Haluan myös, että lapseni saa parhaan mahdollisimman opetuksen ja toivon, että erityiskoulussa se järjestyy. Siellä esimerkiksi harvinainen diagnoosi on henkilöstölle tuttu .jo ennestään.

Pojan kouluunlähtö liikuttaa ja koskettaa meitä vanhempia syvästi.

Hän on neljäs lapseni, jonka saattelen koulutielle. Aiemmin olen tuntenut haikeutta ja luopumisen tuskaa, kun lapsi on lähtenyt raivaamaan tietänsä kouluelämään, askel kerrallaan etäämmäksi kodista ja sylistä.

Nyt lapsen tie on toisenlainen, mutta päivä vähintään yhtä tärkeä.

Olemme uudella tavalla tajunneet, että oppiminen on itseisarvo, eikä sen tarvitse aina tähdätä johonkin vielä enempään.

Oppiminen saa olla ilo tässä ja nyt. Ja uskokaa pois, se on!

Rakas koulupoikamme.

Me olemme sinusta sanomattoman ylpeitä.