Taksimies jaksoi odottaa

Poikamme tapaan viestiä, ja jutella tunteistaan, on tullut jotakin uutta.
Jotakin erityisen kohtikäyvää.
Riipaisevaa. Sellaista, jota vielä aikuisenakin toivoisi oppivansa.
Jos vain uskaltaisi.

Ensimmäisen kerran havaitsin uudenlaista tunneviestintää syksyllä, kun tulin viikon ulkomaanreissulta kotiin.
Poika oli odottanut minua kotiin jo useita päiviä Pepe Willbergin levyn kanssa. Kun aamutuimaan kohtasimme, hän sujautti saman tien cd-levyn soimaan, etsi näppärästi oikean kappaleen ja tuli viereeni istumaan.

Kun tuli täsmäsanojen aika, hän silitti minua kädestä ja lauloi mukana: "En päästä sua enää pois...".

Viesti tuli perille, pala nousi kurkkuun, naurattikin. Voi kaikki maailman pojat, jos te osaisitte ottaa tällä tavalla reissulaisen kotiin.

Toimii.

***

Eräänä iltana pojan isosiskolle tuli kavereita kylään. Poikaakos se kismitti. - Mää oon niin mustasukkainen, hän valitti meille äänekkäästi.

Poika mietti aikansa, kuinka toimia tilanteessa ja viimein hän ilmoitti:

- Mää vain koputan oveen ja meen sinne ja sanon, että tarttenhan määkin kaverin.

Ei kikkailua, pelejä, pisaraakaan häpeää. Vain tunnustus ja yksinkertaiset sanat. "Tarttenhan määkin kaverin."

***

Sunnuntai-iltana katseltiin Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa. Poika oli jo väsynyt ja kiukkuinen, riehui. Viimein nappasin hänet sohvalle. Poika alkoi itkeä.
- Nyt olet hiljaa, sanoin tiukalla äänellä. (Jorma Uotisen kommentit Satu Ruotsalaisen tanssista olivat juuri menossa ohi.)
Poika ei väittänyt vastaan. Sen sijaan hän käänsi hämmästyneet, kyyneleiset, kasvonsa minua kohti ja kysyi:
- Äiti, miksi et lohduta?
Sanat osuivat jonnekin todella, todella syvälle, ja nousevat mieleeni vielä tämän tästä.

- Äiti, miksi et lohduta?

***

Olimme eräässä tilaisuudessa, jossa perheystävämme/pappi oli keskeisessä roolissa. Lapset leikkivät tilaisuuteen varatuissa omissa tiloissaan, ja perheystävämme oli jututtanut tuttua paikalla ollutta pikkutyttöä. Kehunut, kuinka kiva tämä tyttö on.
Poikamme oli seurannut keskustelua sivusta, ja tullut viimein perheystävämme luo tärkeän asian kanssa.

- Olenko mää sinun mielestäsi kiva?

***

Se oli Maanantaiaamu eli kaikki meni pieleen. Poikaa ei huvittanut nousta, ei pukea, eikä syödä. Pinna alkoi kiristyä yhdeltä sun toiselta.

Ja sitten kaarsikin jo taksi pihalle, hakemaan koululaista.
Kovalla kiireellä hosuttiin takki päälle, reppu selkään. Poika lähti kävelemään rappusia toisesta kerroksesta alas ulko-ovelle. Huokaisten kuuntelin askelien ääniä.
Saatiinpas äijä viimein taksiin tai siis hetkinen...

Ei ole todellista!

Askelten äänistä tajusin pojan kapuavan uudelleen kaikessa rauhassa tokakerrokseen ovellemme. Mitä ihmettä!
Poika soitti ovikelloa.

- Mitä varten sinä... puuskahdin hermostuneena.
- Hali, poika sanoi totisena.
- Mitä?
- Hali unohtui.

Hyvänen aika. Hali unohtui.

Ei se ollutkaan Maanantai. Siitä tuli pyhä.

Ja taksimieskin oli hyvä ihminen. Jaksoi odottaa.