Tänäkin maanantaiaamuna

Viime viikko oli erittäin merkittävä viikko minulle ja miehelleni.

Tapasimme ensimmäistä kertaa perheitä, joissa eletään saman diagnoosin kanssa kun meillä.

Oma poikamme on tähän mennessä ollut ainoa tuntemanne AGU-lapsi. Nyt asialle on useita kasvoja; vilkkaita, rauhallisia, iloisia, levottomia, kauniita ja riipaisevan inhimillisiä kasvoja.

En oikein tiennyt, mitä sopeutumisvalmennusryhmältä sopii odottaa, mutta sain sieltä jotain sellaista, jolle ei ole helppo löytää sanoja.

Kyse ei ole perheiden tai lasten samanlaisuudesta. Minusta oli itse asiassa tavattoman helpottavaa, että perheet ja lapset olivat niin erilaisia.
Kyse ei ole myöskään pelkästään samanlaisista ongelmista tai kysymyksistä, joskin niitäkin oli paljon.

Kyse on jostakin suuremmasta.

Paljon sopeutumisvalmennuskurssilla puhuttiinkin, mutta kaikista koskettavinta oli se, joka jaettiin ilman sanoja.

Se vain oli olemassa.
Tunne. Yhteys. Kärsimys. Tuska. Toivonkipinä. Helpottava nauru.

En tiedä, minkä verran olen näiden ihmisten kanssa tekemisissä tulevaisuudessa, mutta minulle he ja heidän lapsensa ovat aina olemassa.
Aina.

Lasten kuntoutuskodissa, Rinnekodissa, tehdään hienoa työtä. Kohtasimme uskomattoman rautaisia ammattilaisia. Yhtenä iltana me vanhemmat saimme vapaaillan ja lapsille räätälöitiin sellaista toimintaa, jota he eniten toivoivat. Lastenhoitajat veivät meidän pojan kansallismuseoon ja erään toverin kanssa jopa raitiovaunu- ja metroajelulle! Kyllä oululaisen pienen ihimisen silmät säteilivät.
Ja mikä parasta: Lapsille paistettiin lättyjä!

Kuntoutuskodin sijainti keskellä kivikaupunkia jätti ehkä toivomisen varaa, mutta ei siitäkään tee mieli narista juuri nyt.

Meitä autettiin - suurella sydämellä - sopeutumaan asiaan, johon ei aivan kokonaan voi sopeutua koskaan.
Mutta asian kanssa voi elää. Hyvää elämää.
Myös yhdessä.

Siksi viime viikko oli niin liikuttava.

Teille kohtaamani kurssitoverit sanon vain: Kiitos että siellä jossakin - tänäkin maanantaiaamuna - olette olemassa.